Muutos muuttaa maailmaa ja muita Twitter-latteuksia

Twitteristä näkee heti, milloin Suomessa on meneillään bisnes- tai digitalist-alan tapahtuma. Ainakin oma feedini täyttyy tämänkaltaisista päivityksistä, joissa usein siteerataan tapahtuman puhujia:

Maailmassa ei ole muuta pysyvää kuin muutos.
Digitalisaatio muuttaa liiketoimintaa.
Kun asenne on kohdillaan, syntyy tulosta.
Parasta mahdollista markkinointia on tuotteen ja asiakaskokemuksen kehittäminen.
Asiakkaan huomioiminen on uusi musta.
Ole erilainen, ajattele isosti ja toteuta omaa strategiaasi.
Elämme maailmassa, jossa mobiili ratkaisee.
Sisältö on kuningas.

Ylimalkaista, eikö? Itse puheenvuoro on saattanut olla hyvinkin oivaltava ja käytännönläheinen, mutta kun siitä erottaa yksittäisen ajatuksen ja tiivistää sen 140 merkkiin, lopputuloksena on lukijoille jo ennalta tuttu pointti ja latteus.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Latteaa vaikutelmaa korostaa entisestään se, että kymmenet tai sadat käyttäjät twiittaavat saman ajatuksen samaan aikaan. Tällaisia twiittejä myös ironisoidaan, eli ne herättävät reaktioita. Esimerkiksi Antti Arnkil twiittasi tänään näin:

Internet tulee edelleen muuttamaan maailmaa, ja innovaatiot luovat mahdollisuuksia liiketoiminnalle. #NBForum2016

Olen miettinyt, mikä tällaisten tapahtumatwiittien funktio on? Mitä ne oikeastaan antavat kirjoittajalle ja lukijalle? Eikö kannattaisi vain keskittyä puheen seuraamiseen ja tehdä kiinnostavimmista ajatuksista jälkikäteen vaikkapa blogiteksti?

photo-1452729993845-01c294f3f913.jpeg

Livetwiittailen itsekin satunnaisesti esimerkiksi digitalist-seminaareissa. Käytän niissä Twitteriä ikään kuin muistiinpanojen tekemiseen. Olen halunnut harjoitella sanottavan tiivistämistä, ja lisäksi olen ajatellut, että parhaimmillaan joku toinenkin voi saada muistiinpanoistani ajatuksia ja ideoita. Käytännössä twiiteistäni ovat kuitenkin tykänneet ja niitä ovat jakaneet ennen muuta ne, jotka ovat itsekin olleet paikalla ja kuulleet koko puheenvuoron. Voi siis olla, että ulkopuoliset lukijat eivät ole saaneet ajatuksesta kiinni, koska he eivät tunne kontekstia. Ehkäpä yksi funktio onkin ryhmähengen nostatus myös somen puolella ja puheenvuorojen fiilistely osallistujien kesken.

Lisäksi uskon, että tällaisella livetwiittailulla on jonkinlaisia yhtymäkohtia oman asiantuntijuuden tai ns. henkilöbrändin rakentamiseen. Twiittailemalla kirjoittaja halunnee viestittää, että hän on yksi niistä tyypeistä, jotka käyvät tällaisissa tapahtumissa ja jotka ovat tämän alan asiantuntijoita. Twiittailu toimii siis oman itsen kategorisoinnin keinona. Tätä tulkintaa tukevat päivitykset, joissa kirjoittaja antaa ymmärtää, että hän ei tällä kertaa päässyt tapahtumaan mutta kuuluu silti siihen skeneen, joka näissä tapahtumissa käy:

Harmillista, että #NBForum jäi väliin tänä vuonna. Ehkäpä ensi vuonna?

Ehkä tällaisissa itsestäänselvyyksiä toistelevissa twiiteissä se sisältö ei olekaan se kuningas. Toisaalta se ei haittaa: päivitykset osoittavat, että sosiaalisen median keskusteluissa luodaan sosiaalisia merkityksiä ja tyypittelyitä sekä rakennetaan identiteettejä ja tyylejä aivan kuten muissakin arjen vuorovaikutustilanteissa.

Haastatteluja ja kohtaamisia

Olen viime viikkoina päässyt työssäni tapaamaan ja haastattelemaan lukuisia kiinnostavia ja viisaita ihmisiä. Toisaalta olen ollut kerran itse haastateltavana.

Haastattelutilanteen jälkeen on jäänyt usein mukavan lämmin ja juureva olo. On tuntunut, että haastattelija ja haastateltava ovat aidosti kohdanneet; kyseessä ei ole ollut ainoastaan institutionaalinen kysymys–vastaus-haastattelutilanne vaan jollain tapaa syvällisempi vuorovaikutuskohtaaminen.

photo-1464230299026-f276f3c3db15

Kokemus on ollut usein molemminpuolinen: esimerkiksi minua haastatellut toimittaja fiilisteli, miten hienoa on tavata kiinnostavia ihmisiä – ei vain haastateltavia – ja jakaa heidän kanssaan asioita. Yksi haastateltavani puolestaan totesi haastattelun lopuksi, miten paljon hän on oppinut keskustelumme aikana.

Olen miettinyt, mikä luo haastattelutilanteessa kokemuksen siitä, että tilanteen osallistujat kohtaavat. Luulen, että vastaus liittyy tilanteen osallistujarooleihin ja vuorovaikutuksen symmetrisyyteen.

Huomasin haastateltavana ollessani, että minua haastatellut toimittaja ei ainoastaan esittänyt minulle kysymyksiä vaan kertoi pieniä aiheeseen liittyviä anekdootteja itsestään. Haastattelijan rooliin ei siis kuulunut ainoastaan kysymysten kysyminen, vaan hän esitti myös omia kannanottojaan ja kertoi kokemuksistaan. Siksi minulle tuli olo, että en ole kuulusteltavana, ja koin oloni alusta asti rennoksi: vuorovaikutustilanne ei tuntunut haastattelulta vaan tutulta, arkiselta jutustelulta, jossa on kaksi tasavertaista osapuolta.

Haastattelija–haastateltava-roolit eivät siis yksiselitteisesti määrittäneet vuorovaikutuksen etenemistä, vaikka toinen meistä teki muistiinpanoja ja keskustelumme tuloksena oli lehtiartikkeli.

photo-1422479763403-3aa672b25e0e

Kokeilin samaa keinoa itse, kun olin haastattelijan roolissa, ja huomasin, että pääsin sitä noudattamalla paljon paremmin kiinni siihen, millainen ihminen haastateltava oikeasti on ja mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä. Silloin myös artikkelista tuli melko vähällä vaivalla hyvä.

Haastattelijan tehtävä ei siis ole ainoastaan esittää kysymyksiä, tai edes esittää niitä oikeita kysymyksiä, vaan saada haastateltava luottamaan häneen sekä vaikuttaa omalla vuorovaikutuksellaan tilanteen ilmapiiriin. Ainakin näissä viime viikkojen haastattelutilanteissa tämä on onnistunut niin, että haastateltava on antanut tilanteeseen jotain itsestään.

(J.K. Muistan kyllä myös aivan ensimmäiset juttukeikkani, joiden nauhoituksia kuuntelin jälkikäteen posket punaisena: olin esittänyt haastateltavalle kysymyksen, antanut hänen vastata lyhyesti, ja paasannut sen jälkeen minuuttikaupalla omista mielipiteistäni. Ei näin! On tärkeää antaa haastateltavan sanoittaa ajatuksensa itse eikä tulkita niitä tilanteessa liikaa, koska silloin haastateltavan oma ääni ei pääse lainkaan kuuluviin.)

Laura reagoi Facebook-uudistukseen

Viime viikkoina somessa on keskusteltu paljon Facebookin uusista tykkäysnapeista. Tässä tekstissä en käsittele uusia emojeita vaan reagoida-verbiä, joka alettiin uudistuksen myötä käyttää oikeassa laidassa pyörivässä feedissä. Verbiä käytetään tällaisessa lauseessa:

Maija Meikäläinen reagoi julkaisuun.

Kun näin yllä olevan kaltaisen ilmoituksen feedissäni ensimmäisen kerran, jokin siinä tuntui oudolta. Siispä klikkasin varmimmin ajan tasalla olevaan suomi-suomi-sanakirjaan, Kielitoimiston sanakirjaan (josta muuten julkaistiin päivitys eilen!). Kielitoimiston sanakirjan mukaan reagoida-verbin merkitys on

’vastata ärsykkeeseen; käyttäytyä t. toimia jnk syyn t. tapahtuman johdosta’.

Esimerkkilauseina sana-artikkelissa on toisaalta lauseita, jotka kuvaavat refleksinomaista reaktiota johonkin ärsykkeeseen: Reagoida kipuun liikkeellä. Potilas reagoi lääkkeeseen.

Toisaalta esimerkkeinä on lauseita, jotka kuvaavat ihmisen käyttäytymistä tai toimintaa. Näissä tapauksissa reaktio on oletettavasti voimakas ja reaktion aiheuttaja jollain tapaa järisyttävä tai mullistava: Lehdet reagoivat heti tapahtumaan. Miten hän reagoi ehdotukseesi

c9e42240

Arkipäiväiset ja tavalliset asiat eivät usein ylitä uutiskynnystä lehdistössä (paitsi joskus heinäkuussa). Vastaavasti kukaan tuskin kysyy toiselta, mikä tämän ehdotukseen oli reagoitu, jos ehdotus ei olisi ollut jollain tapaa vakava, tärkeä tai jopa arkaluontoinen. Esimerkiksi lounaspaikan valintaa koskeva keskustelu tuskin olisi tällainen:

”Hei, kysy Riitalta, mennäänkö tänään lounaalle läheiseen pitseriaan.”
”Joo, mä kysyn.”
Viiden minuutin päästä:
”Miten Riitta reagoi ehdotukseesi?”

Oletettavampi kysymys tällaisessa tilanteessa olisi esimerkiksi ”Mitä Riitta kommentoi?”. Reagoida taas sopisi paremmin vaikkapa seuraavanlaiseen keskusteluun:

”Yt:t päätty tänään. Muut meidän osastossa sai pitää työpaikkansa, mutta Merjan työsuhde päättyy.”
”Voi ei! Miten Merja reagoi ilmoitukseen?”

Facebook-kontekstissa, kun ihmiset ottavat emojeilla kantaa toistensa päivityksiin, reagoida-verbi tuntuu samaan aikaan liian kevyeltä ja liian painokkaalta. Tykkäysklikkailu ei ole refleksinomaista tiedostamatonta toimintaa. Toisaalta aika harvoin pelkästään emojeilla käydään keskustelua vakavista asioista, jotka saattavat herättää voimakkaitakin tunteita ja mielipiteitä.

Yhtä Kielitoimiston sanakirjan esimerkkiä en vielä käsitellyt. Se on seuraava:

Nopeasti reagoiva ihminen.

Ehkä sanakirjan seuraavassa päivityksessä esimerkki muutetaan tällaiseksi:

Nopeasti reagoiva somettaja ’henkilö, joka esittää kantansa päivitykseen tykkäysnapilla alle viisi sekuntia julkaisemisen jälkeen’.

Ärsyttää jo etukäteen

Suomen kielen asiantuntijana yritän olla suhtautumatta erilaisiin kielenkäytön ilmiöihin asenteellisesti ja sen sijaan tarkastella niitä kielen variaation ja rikkauden näkökulmasta. Joskus olen jopa ajatellut salaa niin kovin polleasti, että kielestä ärsyyntyvät vain maallikot.

En silti voi sille mitään, että jotkin ilmaukset tai vakiintuneet sanonnat yksinkertaisesti puistattavat, ja muutamat vielä ihan tosi paljon. Asiantuntijakin taitaa siis olla myös maallikko.

Viimeisin minua ärsyttänyt ilmaus on sähköposteissa nykyään jokseenkin paljon käytetty lopputervehdys

Kiitos jo etukäteen.

En oikein tiedä, miksi suhtaudun tuohon tervehdykseen niin kovin kriittisesti. Ehkä olen sitä mieltä, että loppuosa jo etukäteen on tarpeeton. Itse viestihän sisältää vasta pyynnön, johon viestin vastaanottaja ei ole saanut esittää vastausta.

Kävin aiheesta keskustelun myös töissä, ja sain kuulla kollegoiltani, että koko tervehdyksen idea onkin nimenomaan tuo: viestin vastaanottajalle ei esitetä ainoastaan pyyntöä vaan oikeastaan oletus tai vaatimus pyynnön toteuttamisesta. Lopputervehdys on valittu siis taktisesti ja tarkoituksellisesti. Periaatteessa vastaanottajalle esitetään pyyntö, mutta lopputervehdys implikoi, että pyytäjä on ikään kuin niskan päällä ja käytännössä vaihtoehtoja ei ole.

Ehkä joissain tilanteissa tuollainen kielellinen painostaminen (tai miksi sitä haluaakaan kutsua) voi toimiakin. Siitä en ole tosin vieläkään aivan varma, toimisiko samassa tehtävässä myös pelkkä kiitos tai kiitoksin. Ehkä ei ihan?

Tänään yritin kirjoittaa sähköpostini loppuun ”Kiitos jo etukäteen!”, kun reklamoin kahden pesun jälkeen hajonneet jumppatrikoot. Pyörittelin sanoja sähköpostin viesti-ikkunassa, ja yritin ja yritin voittaa kriittisen asenteeni, mutta en pystynyt. Lopulta asiantuntijaminäni päätti viestinsä tylsästi ilmaukseen

Terveisin.

PS Pohdin taannoin Kotus-blogissa, mikä kielessä ärsyttää. Päädyin siihen, että ilmauksen yleistyminen vaikuttaa paljon siihen, että se alkaa herättää negatiivisia tuntemuksia: ”Ärsyttäviä eivät ole välttämättä kielen rakenteet ja ilmaukset sinänsä vaan pikemminkin se, missä yhteyksissä ja kuinka paljon niitä käytetään. Kun uudet ilmaukset ja rakenteet leviävät ja yleistyvät, ne eivät tunnu enää raikkailta vaan kuluneilta ja kliseisiltä. ”