Voiko natiiviksi kasvaa?

Kuulun viestintäalan Facebook-ryhmään, jossa käytiin jokin aika sitten keskustelua sanan natiivi merkityksestä.

Keskustelun aloittaja kertoi kiinnittäneensä huomiota seuraavaan Evento-lehden otsikkoon:

Miten opit diginatiiviksi?

rodion-kutsaev-184298.jpg

Huomiota oli kiinnitetty myös myös viestintä- ja markkinointialan työpaikkailmoituksissa vaaditaan nykyään aika usein diginatiivin taitoja.

Keskustelijoiden mukaan syntyperäiseksi oppiminen on aika ”hard corea”. He pohtivat myös, haluavatko organisaatiot tosiaan palkata teini-ikäisiä markkinointitiimiinsä.

_evstratov_-191767.jpg

Keskustelun luettuani jäin pohtimaan natiivi-sanan merkityksen laajentumista.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan natiivin merkitys on ’synnynnäinen, alkuperäinen; syntyperäinen asukas’. Tämän määritelmän mukaan natiiviksi ei voi siis kasvaa vaan sellaiseksi synnytään.

Määritelmä ei myöskään ota kantaa ihmisen taitoihin tai kykyihin vaan ainoastaan syntyperäisyyteen. Varmaan diginatiivillakin on alkujaan viitattu nimenomaan digiaikana 2000-luvulla syntyneisiin.

verena-yunita-yapi-203497

Diginatiivien taidoista on kuitenkin puhuttu ja kirjoitettu viime vuosina paljon. On spekuloitu esimerkiksi sitä, miten heidän osaamisensa muuttaa viestintätapoja ja yhteiskuntaa:

Diginatiivi tulee ja määrittelee medialle uuden laatustandardin
City.fi

Diginatiivit tulevat muuttamaan yrityksiä
M&M

Diginatiivit tulevat – Ovatko pk-yritykset valmiita?
Opinnäytetyö

Tällainen keskustelu on ehkä vienyt fokusta syntyperäisyydestä taitoihin: diginatiivit osaavat hyödyntää uusien medioiden mahdollisuuksia ja digitaalisen viestinnän pelisääntöjä paremmin kuin aiemmat sukupolvet.

Tämä näkökulman muutos on ehkä muuttanut myös diginatiivi-sanan merkitystä: Voivatko myös vanhemmat sukupolvet omaksua samat taidot? Voisivatko he oppia yhtä taitaviksi digitaalisen median hyödyntäjiksi eli diginatiiveiksi?

tim-mossholder-322350.jpg

Tästä merkityksen laajentumisesta huolimatta tuntuu vähän hassulta, että diginatiiveja voivat olla myös aikuiset, jotka ovat kenties kuunnelleet musiikkia C-kasetilta, puhuneet lankapuhelimeen ja katsoneet ohjelmia putkitelkkarista.

Vaikka aikuiset olisivat yhtä taitavia kuin nuorempansa, olisi järkevämpää unohtaa natiivius ja keskittyä esimerkiksi työpaikkailmoituksissa määrittelemään tarkemmin, mitä taitoja hakijoilta todella odotetaan.

Kolme ajatusta: miksi viestintää ei arvosteta organisaatiossa?

”Siis onhan tämä taloushallinto nyt ihan eri tavalla tärkeää kuin esimerkiksi viestintä.”

Näin sain kuulla erään yhdistyksen vastuuhenkilöiden kokouksessa, jossa pohdittiin osanottajien vastuita ja sitä, mihin tulevaisuudessa kannattaa panostaa.

Viestinnästä vastanneena koin, että sain naamalleni märän ja likaisen rätin. Toisaalta lausahdus ei yllättänyt mitenkään erityisesti.

Vaikka monessa organisaatiossa jo ymmärretään, että viestinnän tulee olla (liike)toiminnan ytimessä, monilla on ajattelutavoissaan vielä paljon fiksailtavaa. Jäinkin miettimään, mistä tällaiset kommentit kumpuavat.

Alla ajatuksiani:

1. Viestinnän merkitys tukitoimintona ymmärretään väärin.

Monissa organisaatioissa viestintä on tuki- tai palvelutoiminto. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, että viestintätiimiläiset odottaisivat puhelin kourassa juttupyyntöjä tai käyttäisivät työaikansa tiedotteisiin, joiden sisältö kiinnostaa vain organisaation työntekijöitä itseään, jos heitäkään.

On tärkeää ymmärtää, että vaikka viestintä olisi tukitoiminto, sillä on olennainen merkitys organisaation strategisten tavoitteiden toteutumisessa.

Väärin ymmärretty tehtävä näkyy esimerkiksi siinä, että viestinnän osaaja otetaan mukaan prosesseihin ja suunnitteluun liian myöhään, jolloin viestinnästä on vaikeaa saada tavoitteellista ja tehokasta.

Kyse voi olla myös siitä, että viestintätiimi ei itse välttämättä suunnittele toimintaansa strategisesta näkökulmasta. Vaatii aika paljon pokkaa, jotta uskaltaa sanoa ei triviaaleimmille pyynnöille, joilla ei välttämättä ole organisaation tavoitteiden kannalta merkitystä.

Pahimmassa tapauksessa viestintätiimi puuhastelee poteroissaan omien pienten hommiensa parissa eikä ota selvää siitä, miten se voisi tukea organisaatiota saavuttamaan tavoitteensa.

Siitä, nähdäänkö viestintä ydin- vai tukitoimintona, on monia mielipiteitä. Oikeaa vastausta tuskin löytyy, vaan viestinnän rooli kannattanee määritellä suhteessa organisaation tavoitteisiin ja yrityskulttuuriin.

Se, että viestintä määritellään ydintoiminnoksi, voi joissain tapauksissa auttaa hyödyntämään sitä tehokkaammin strategisessa tekemisessä.

2. Organisaatioviestintä nähdään tiedottamisena.

Toinen syy yllä olevien kaltaisille käsityksille voi olla se, että viestinnän kenttä ja työnkuva nähdään varsin kapeana: viestinnän ajatellaan olevan tiedottamista.

Kanavien moninaistuminen on toki vienyt viestinnän roolia poispäin yksisuuntaisesta tiedottamisesta. Mutta kyse ei mielestäni ole vain kanavista vaan tehtävän muutoksesta laajemmin: Voisiko viestinnän työ olla yhä vahvemmin yhteiskunnan ja maailman muutosten nuuskimista? Voisiko sen tehtävänä olla seurata, mitkä ovat ne tulevaisuuden isot ulostulot, joita organisaation kannattaa tehdä, jotta se tarjoaa myös tulevaisuudessa arvoa asiakkailleen ja vahvistaa profiiliaan?

Viestintä siis osallistuu organisaation visiotyöhön eikä vain toteuta johdon ennalta määrittelemiä tavoitteita.

3. Viestinnän ei ajatella vaativan erityistä asiantuntemusta.

Olen viisivuotisen viestinnän alan urani aikana joutunut avaamaan aika paljon sitä, mitä kaikkea työhöni kuuluu ja millaista osaamista siinä tarvitaan.

Viestinnän näkyvimmät tuotokset, kuten tiedotteet ja somepäivitykset, ovat teksteinä tuttuja myös muille organisaatiossa työskenteleville.

Ehkä siksi joku saattaa luulla, että viestinnän työ koostuu ainoastaan tästä näkyvästä osasta ja uskoo, että kyllähän hän voisi tuon työn itsekin tehdä.

Niin turhauttavalta kuin se voikin joskus tuntua, mielestäni on tärkeää, että viestinnän ammattilaiset kertovat aktiivisesti, mitä heidän työnsä oikeastaan tarkoittaa, jotta alaa koskevat käsitykset muuttuvat.

Ehkä joskus ollaan tilanteessa, jossa alussa siteeraamani kaltaiset kommentit ovat unohdettua muinaishistoriaa.

PS! Aiheesta on muuten hyvä teksti Viestijöiden blogissa: ”Viestinnän suunnittelu, kehittäminen ja strategisointi muokkaavat vahvasti yrityksen liiketoimintaa ja tulosta. Tapa, jolla viestimme, muuttaa sitä todellisuutta, missä elämme.”

 

Muutos muuttaa maailmaa ja muita Twitter-latteuksia

Twitteristä näkee heti, milloin Suomessa on meneillään bisnes- tai digitalist-alan tapahtuma. Ainakin oma feedini täyttyy tämänkaltaisista päivityksistä, joissa usein siteerataan tapahtuman puhujia:

Maailmassa ei ole muuta pysyvää kuin muutos.
Digitalisaatio muuttaa liiketoimintaa.
Kun asenne on kohdillaan, syntyy tulosta.
Parasta mahdollista markkinointia on tuotteen ja asiakaskokemuksen kehittäminen.
Asiakkaan huomioiminen on uusi musta.
Ole erilainen, ajattele isosti ja toteuta omaa strategiaasi.
Elämme maailmassa, jossa mobiili ratkaisee.
Sisältö on kuningas.

Ylimalkaista, eikö? Itse puheenvuoro on saattanut olla hyvinkin oivaltava ja käytännönläheinen, mutta kun siitä erottaa yksittäisen ajatuksen ja tiivistää sen 140 merkkiin, lopputuloksena on lukijoille jo ennalta tuttu pointti ja latteus.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Latteaa vaikutelmaa korostaa entisestään se, että kymmenet tai sadat käyttäjät twiittaavat saman ajatuksen samaan aikaan. Tällaisia twiittejä myös ironisoidaan, eli ne herättävät reaktioita. Esimerkiksi Antti Arnkil twiittasi tänään näin:

Internet tulee edelleen muuttamaan maailmaa, ja innovaatiot luovat mahdollisuuksia liiketoiminnalle. #NBForum2016

Olen miettinyt, mikä tällaisten tapahtumatwiittien funktio on? Mitä ne oikeastaan antavat kirjoittajalle ja lukijalle? Eikö kannattaisi vain keskittyä puheen seuraamiseen ja tehdä kiinnostavimmista ajatuksista jälkikäteen vaikkapa blogiteksti?

photo-1452729993845-01c294f3f913.jpeg

Livetwiittailen itsekin satunnaisesti esimerkiksi digitalist-seminaareissa. Käytän niissä Twitteriä ikään kuin muistiinpanojen tekemiseen. Olen halunnut harjoitella sanottavan tiivistämistä, ja lisäksi olen ajatellut, että parhaimmillaan joku toinenkin voi saada muistiinpanoistani ajatuksia ja ideoita. Käytännössä twiiteistäni ovat kuitenkin tykänneet ja niitä ovat jakaneet ennen muuta ne, jotka ovat itsekin olleet paikalla ja kuulleet koko puheenvuoron. Voi siis olla, että ulkopuoliset lukijat eivät ole saaneet ajatuksesta kiinni, koska he eivät tunne kontekstia. Ehkäpä yksi funktio onkin ryhmähengen nostatus myös somen puolella ja puheenvuorojen fiilistely osallistujien kesken.

Lisäksi uskon, että tällaisella livetwiittailulla on jonkinlaisia yhtymäkohtia oman asiantuntijuuden tai ns. henkilöbrändin rakentamiseen. Twiittailemalla kirjoittaja halunnee viestittää, että hän on yksi niistä tyypeistä, jotka käyvät tällaisissa tapahtumissa ja jotka ovat tämän alan asiantuntijoita. Twiittailu toimii siis oman itsen kategorisoinnin keinona. Tätä tulkintaa tukevat päivitykset, joissa kirjoittaja antaa ymmärtää, että hän ei tällä kertaa päässyt tapahtumaan mutta kuuluu silti siihen skeneen, joka näissä tapahtumissa käy:

Harmillista, että #NBForum jäi väliin tänä vuonna. Ehkäpä ensi vuonna?

Ehkä tällaisissa itsestäänselvyyksiä toistelevissa twiiteissä se sisältö ei olekaan se kuningas. Toisaalta se ei haittaa: päivitykset osoittavat, että sosiaalisen median keskusteluissa luodaan sosiaalisia merkityksiä ja tyypittelyitä sekä rakennetaan identiteettejä ja tyylejä aivan kuten muissakin arjen vuorovaikutustilanteissa.

Haastatteluja ja kohtaamisia

Olen viime viikkoina päässyt työssäni tapaamaan ja haastattelemaan lukuisia kiinnostavia ja viisaita ihmisiä. Toisaalta olen ollut kerran itse haastateltavana.

Haastattelutilanteen jälkeen on jäänyt usein mukavan lämmin ja juureva olo. On tuntunut, että haastattelija ja haastateltava ovat aidosti kohdanneet; kyseessä ei ole ollut ainoastaan institutionaalinen kysymys–vastaus-haastattelutilanne vaan jollain tapaa syvällisempi vuorovaikutuskohtaaminen.

photo-1464230299026-f276f3c3db15

Kokemus on ollut usein molemminpuolinen: esimerkiksi minua haastatellut toimittaja fiilisteli, miten hienoa on tavata kiinnostavia ihmisiä – ei vain haastateltavia – ja jakaa heidän kanssaan asioita. Yksi haastateltavani puolestaan totesi haastattelun lopuksi, miten paljon hän on oppinut keskustelumme aikana.

Olen miettinyt, mikä luo haastattelutilanteessa kokemuksen siitä, että tilanteen osallistujat kohtaavat. Luulen, että vastaus liittyy tilanteen osallistujarooleihin ja vuorovaikutuksen symmetrisyyteen.

Huomasin haastateltavana ollessani, että minua haastatellut toimittaja ei ainoastaan esittänyt minulle kysymyksiä vaan kertoi pieniä aiheeseen liittyviä anekdootteja itsestään. Haastattelijan rooliin ei siis kuulunut ainoastaan kysymysten kysyminen, vaan hän esitti myös omia kannanottojaan ja kertoi kokemuksistaan. Siksi minulle tuli olo, että en ole kuulusteltavana, ja koin oloni alusta asti rennoksi: vuorovaikutustilanne ei tuntunut haastattelulta vaan tutulta, arkiselta jutustelulta, jossa on kaksi tasavertaista osapuolta.

Haastattelija–haastateltava-roolit eivät siis yksiselitteisesti määrittäneet vuorovaikutuksen etenemistä, vaikka toinen meistä teki muistiinpanoja ja keskustelumme tuloksena oli lehtiartikkeli.

photo-1422479763403-3aa672b25e0e

Kokeilin samaa keinoa itse, kun olin haastattelijan roolissa, ja huomasin, että pääsin sitä noudattamalla paljon paremmin kiinni siihen, millainen ihminen haastateltava oikeasti on ja mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä. Silloin myös artikkelista tuli melko vähällä vaivalla hyvä.

Haastattelijan tehtävä ei siis ole ainoastaan esittää kysymyksiä, tai edes esittää niitä oikeita kysymyksiä, vaan saada haastateltava luottamaan häneen sekä vaikuttaa omalla vuorovaikutuksellaan tilanteen ilmapiiriin. Ainakin näissä viime viikkojen haastattelutilanteissa tämä on onnistunut niin, että haastateltava on antanut tilanteeseen jotain itsestään.

(J.K. Muistan kyllä myös aivan ensimmäiset juttukeikkani, joiden nauhoituksia kuuntelin jälkikäteen posket punaisena: olin esittänyt haastateltavalle kysymyksen, antanut hänen vastata lyhyesti, ja paasannut sen jälkeen minuuttikaupalla omista mielipiteistäni. Ei näin! On tärkeää antaa haastateltavan sanoittaa ajatuksensa itse eikä tulkita niitä tilanteessa liikaa, koska silloin haastateltavan oma ääni ei pääse lainkaan kuuluviin.)

Fitnesspizza ja kukkakaalisipsit – miten terveellinen muuttuu herkulliseksi?

Viime torstain Noin viikon uutisissa näytettiin viime aikojen parhaita paloja. Yhtenä aiheena oli rahka ja proteiini ja muun muassa seuraava Me Naisten otsikko:

Vihdoinkin: proteiinijäätelö saapui Suomeen!

Jukka Lindström kommentoi otsikkoa osuvasti: ”Siis mahtavaa, että joku voi tosissaan olla odottanut jäätelöä, joka maistuu toisen syömältä purkalta. Mutta toisaalta: mikä tahansa tuotehan saadaan kuulostamaan odoteltulta, kun otsikossa lukee vihdoinkin. ’Vihdoinkin! Aurajuuston makuiset kondomit saapuivat Suomeen!'”

Tuosta uutispätkästä tuli mieleeni Lily-blogisivustolta lukemani ja paljon keskustelua herättänyt teksti, jossa kirjoittaja ottaa kantaa esimerkiksi lehtikaalisipsit- ja kukkakaalipitsa-nimityksiin. Tekstissä pohditaan, ovatko nämä terveysversiot millään tapaa verrannollisia perinteisiin perunalastuihin tai viljapohjaiseen pitsaan ja voiko niistä siksi käyttää samaa nimitystä.

photo-1464287047163-e0b510b491e9

Kieli on varmasti yksi keino, jonka avulla ihmiset voivat ikään kuin psyykata itseään pitämään jotakin terveellistä ruokaa paljon paremman makuisena kuin se ehkä onkaan. Voi olla, että paahdetut lehtikaalin lehdet maistuvat herkullisemmalta, jos niitä kutsuu lehtikaalisipseiksi – vähän samaan tapaan kuin proteiinijäätelö alkaa tuntua lukijasta hyvältä idealta siksi, että sitä hehkuttava otsikko alkaa sanalla vihdoinkin.

En toki kiistä sitä, etteivätkö jotkut myös ihan aidosti pitäisi lehtikaalista, mutta ainakin minun mielestäni paahdettu lehtikaali kuulostaa sata kertaa ankeammalta kuin lehtikaalisipsit. Paahdetusta lehtikaalista herää ensimmäiseksi mielikuva, että sitä joutuu syömään pakon edessä esimerkiksi painonpudotuksen vuoksi. Lehtikaalisipsit sen sijaan ovat nautinto ja herkku, jonka ihminen voi sallia itselleen esimerkiksi palkintona pitkästä työviikosta – kuitenkin ilman ekstrakaloreiden aiheuttamaa huonoa omaatuntoa.

Sinänsä lehtikaalisipsit on kyllä ihan looginen nimitys: paahdettu lehtikaali muistuttaa suutuntumaltaan hieman sipsejä, ja sitä voi syödä samalla tavalla suolaisena naposteltavana kuin perunalastujakin. Vastaavasti kukkakaalipitsan päälle ladotaan usein samat täytteet kuin vehnäpohjankin päälle ja se paistetaan uunissa samaan tapaan kuin vaikkapa Grandiosa-pakastepitsa.

photo-1464306076886-da185f6a9d05.jpeg

Sen sijaan eräs viime viikolla lukemani fitnessblogimerkintä sai minut lentämään selälleni. Kirjoittaja esitteli keksimänsä mullistavan reseptin: fitnesspizzan, joka kuulemma nuolee linjoja ja joka on sallittu muulloinkin kuin perjantaisin. Myöhemmin tekstistä kävi kuitenkin ilmi, että kyse ei ollut lainkaan pitsasta vaan munakkaasta. Munakas ei muistuttanut pitsaa mitenkään muuten kuin siten, että täytteinä oli tomaattia ja juustoa.

Merkintä oli kirvoittanut monia vihaisia kommentteja: Miten kirjoittaja voi tällä tavalla huijata lukijoitaan ja kutsua munakasta pitsaksi? Mitä yhteistä munakkaalla ja pitsalla muka on?

Minäkin mietin, eikö tuollaisessa tilanteessa voisi vain puhua yksinkertaisemmin esimerkiksi herkkumunakkaasta, joka kuvailisi ruokalajin koostumusta ja makua vähän paremmin. Ilmeisesti fitness-sanan käyttö ruoan nimen edellä kuitenkin oikeuttaa sen, että itse ruokalajista voi käyttää harhaanjohtavaa tai jopa aivan väärää nimitystä. Kirjoittajakin oli vastannut kriittisiin kommentteihin näin: ”Fitness-versiot huijaavat aina vähän.”

Ärsyttää jo etukäteen

Suomen kielen asiantuntijana yritän olla suhtautumatta erilaisiin kielenkäytön ilmiöihin asenteellisesti ja sen sijaan tarkastella niitä kielen variaation ja rikkauden näkökulmasta. Joskus olen jopa ajatellut salaa niin kovin polleasti, että kielestä ärsyyntyvät vain maallikot.

En silti voi sille mitään, että jotkin ilmaukset tai vakiintuneet sanonnat yksinkertaisesti puistattavat, ja muutamat vielä ihan tosi paljon. Asiantuntijakin taitaa siis olla myös maallikko.

Viimeisin minua ärsyttänyt ilmaus on sähköposteissa nykyään jokseenkin paljon käytetty lopputervehdys

Kiitos jo etukäteen.

En oikein tiedä, miksi suhtaudun tuohon tervehdykseen niin kovin kriittisesti. Ehkä olen sitä mieltä, että loppuosa jo etukäteen on tarpeeton. Itse viestihän sisältää vasta pyynnön, johon viestin vastaanottaja ei ole saanut esittää vastausta.

Kävin aiheesta keskustelun myös töissä, ja sain kuulla kollegoiltani, että koko tervehdyksen idea onkin nimenomaan tuo: viestin vastaanottajalle ei esitetä ainoastaan pyyntöä vaan oikeastaan oletus tai vaatimus pyynnön toteuttamisesta. Lopputervehdys on valittu siis taktisesti ja tarkoituksellisesti. Periaatteessa vastaanottajalle esitetään pyyntö, mutta lopputervehdys implikoi, että pyytäjä on ikään kuin niskan päällä ja käytännössä vaihtoehtoja ei ole.

Ehkä joissain tilanteissa tuollainen kielellinen painostaminen (tai miksi sitä haluaakaan kutsua) voi toimiakin. Siitä en ole tosin vieläkään aivan varma, toimisiko samassa tehtävässä myös pelkkä kiitos tai kiitoksin. Ehkä ei ihan?

Tänään yritin kirjoittaa sähköpostini loppuun ”Kiitos jo etukäteen!”, kun reklamoin kahden pesun jälkeen hajonneet jumppatrikoot. Pyörittelin sanoja sähköpostin viesti-ikkunassa, ja yritin ja yritin voittaa kriittisen asenteeni, mutta en pystynyt. Lopulta asiantuntijaminäni päätti viestinsä tylsästi ilmaukseen

Terveisin.

PS Pohdin taannoin Kotus-blogissa, mikä kielessä ärsyttää. Päädyin siihen, että ilmauksen yleistyminen vaikuttaa paljon siihen, että se alkaa herättää negatiivisia tuntemuksia: ”Ärsyttäviä eivät ole välttämättä kielen rakenteet ja ilmaukset sinänsä vaan pikemminkin se, missä yhteyksissä ja kuinka paljon niitä käytetään. Kun uudet ilmaukset ja rakenteet leviävät ja yleistyvät, ne eivät tunnu enää raikkailta vaan kuluneilta ja kliseisiltä. ”

Seisooko kolmio kärjellään?

”Uutisen rakenteesta oppilaiden on tärkeää tietää se, että uutisessa tärkeimmät asiat tulevat alkuun. Uutisen rakenne on siten kuin kärjellään seisova kolmio.” (Lähde: Metakka.fi)

Olin koulussa aika tyypillinen äidinkieltä rakastava runotyttö. Pidin myös kirjoittamisesta ja tekstilajien vertailusta. Sittemmin olen pitänyt jopa koulutuksia erilaisten tekstien kirjoittamisesta. Yhtä uutistekstiä koskevaa periaatetta en kuitenkaan ole koskaan tajunnut: kärjellään seisovaa kolmiota.

Alaspäin kapenevalla kolmiolla pyritään havainnollistamaan uutistekstin rakennetta, jossa tärkein tieto on suositeltavaa kirjoittaa alkuun ja vähemmän tärkeät asiat vasta sen jälkeen tekstin loppupuolelle. Kolmiosta puhuttiin varmaan joka toisella oppitunnilla, ja edelleenkin tuo havainnollistus tuntuu olevan suosittu. En ole kuitenkaan tähän päivään mennessä ymmärtänyt, miten kuvio liittyy uutisen rakenteeseen ja miten sen olisi tarkoitus auttaa kirjoittajaa.

Intuitiivisesti tuntuu pikemminkin, että kolmion pitäisi olla kärki ylöspäin. Silloin kuvio ohjeistaisi kirjoittamaan sen kaikkein terävimmän pääpointin (eräänlaisen kärjen) alkuun, minkä jälkeen tekstissä voisi edetä kolmion pohjaa kohti taustoitukseen ja aiheen laajempaan käsittelyyn. Kolmio siis levenee sitä mukaa kuin aiheen käsittely syvenee ja muuttuu yksityiskohtaisemmaksi.

Tärkein alkuun -periaatteessa yhtenä ajatuksena on se, että lopusta voi aina leikata. Mutta miten kolmiosta voisi leikata kärjen pois? Tuntuisi luontevammalta lohnaista pala siitä leveästä alalaidasta, jolloin kolmio näyttää edelleen samalta kuin aluksi eikä siltä, että siitä puuttuu jotain. (Pahoittelut oudoista geometrian termeistä – toisin kuin äidinkieli, matematiikka ei ollut koulussa lempiaineeni.)

Luulen, että kolmion tarkoitus on havainnollistaa sitä, miten paljon asioille annetaan painoarvoa tekstissä. Sitä mukaa kun teksti etenee, kolmio kapenee eli tekstissä olevien asioiden tärkeys vähenee tekstin päätavoitteen kannalta. Mielestäni kolmio ei kuitenkaan visualisoi tätä ajatusta kovin hyvin, vaan ainakin minun on pitänyt opetella muistamaan kuvion ja säännön yhteys ulkoa.

Kuva ei olisi uutistekstin rakennetta pohdittaessa välttämättä lainkaan tarpeen, vaan tärkein alkuun -periaatteeseen riittäisi jokin napakka muistisääntö, esimerkiksi jompikumpi näistä:

”Kirjoita tekstin alkuun se, mitä kirjoittaisit yhteen twiittiin.”
”Kirjoita tekstin alkuun se, minkä haluat lukijan lukevan, jos hänellä on aikaa vain puoli minuuttia.”

Toisaalta en tiedä, onko koko periaatekaan enää aina tarpeen. Ainakaan verkkojutuissa se ei välttämättä päde. Ehkäpä uutistekstin rakenne kannattaa miettiä vähän syvällisemmin lukijan tiedontarve ja tekstin houkuttelevuus huomioon ottaen, ei siis ainoastaan tärkein alkuun -periaatteella. Aihetta on pohdittu oivaltavasti muun muassa tässä Suomen lehdistön jutussa.