Puhdas on uusi terveellinen

Mä haluun tietää, mistä mun ruoka tulee ja että se on puhdasta. Koska hyvä ruoka on puhdasta, niin se vaan on.

Valion mainos iskee uusimpaan ruokatrendiin: puhtaaseen ruokaan.

Puhtaudesta puhuvat raakaruokaentusiastit, vegaanit, luomuruuan kannattajat, lähiruuan suosijat ja fitnessharrastajat. Nyt siitä puhuu markkinoinnissaan jopa maitoteollisuusjätti, jota on monesti kritisoitu maidon jalostuksesta ja tehotuotannosta.

jo-sonn-580713-unsplash.jpg

Mutta mitä puhtaus oikein tarkoittaa? Sillä tuntuu olevan monta merkitystä: se voi tarkoittaa kasvisruokaa, luomuruokaa, lähiruokaa, kotimaista ruokaa tai lisäaineetonta ruokaa.

Ehkä puhtaudella pyritään kertomaan, että ruuan ainesosat ovat jollain tapaa tunnistettavissa; ruoka ei ole liian pitkälle prosessoitua. Kielitoimiston sanakirjan antamista puhdas-sanan merkityksistä lähimpänä lieneekin tämä: ’muita, vieraita aineita sisältämätön, vain t. kauttaaltaan yhtä ainetta t. laatua oleva, sekoittamaton’.

Se, mitä nämä vieraat aineet kulloinkin ovat, riippuu kuitenkin kontekstista: vegaaneille niitä ovat eläinperäiset tuotteet ja luomuruuan syöjille tavanomaisen viljelyn torjunta-aineet. Fitnessharrastajat taas kenties pitävät puhtaina ruokia, joissa ei ole transrasvoja tai nopeita hiilihydraatteja. Raakaruuan syöjät välttelevät valkoista sokeria ja lähiruuan kannattajat kaukaa tuotuja, ympäristöä kuormittavia raaka-aineita.

freestocks-org-97421-unsplash.jpg

Puhtaudella tavoitellaan varmaan jonkinlaisia terveellisyyden ja mutkattomuuden mielikuvia: kun syön puhtaasti, en liho ja pysyn terveenä, ja ympäristökin kiittää. Ehkä pyrkimys puhtaaseen syömiseen kertoo siitä, että ihmiset ovat kyllästyneet toisaalta ruuan jalostukseen ja toisaalta mutkikkaisiin dieetteihin.

Puhtaus on sopivan yksinkertainen periaate syömisessä, ja sen ajatellaan ratkaisevan sekä länsimaiden terveysongelmat että ruuantuotannon ongelmat.

Puhtaus tosiaan on nykyään puoli ruokaa, monessa merkityksessä.

”Jaahas, se on känsä!”

Lääkärikäynti muistutti, että asiantuntijan ei tarvitse hienostella.

Kävin lääkärissä kahden asian takia: selkääni oli särkenyt parin viikon takaisen kaatumisen jälkeen, ja jokin pisti ikävästi varpaanvälissä.

Lääkäri, lupsakka herra, tutki ensin selkäni, istui sitten alas ja virkkoi lopulta verkkaisesti: ”Jaahas, se on selkäfilee mennyt jumiin. Eipä siinä sitten muuta kuin lepoa. Ajan kanssa se helpottaa.”

Seuraavaksi näytin varpaanväliäni. Sitä hetken tutkittuaan lääkäri nosti katseensa ja totesi korkealta matalalle laskevalla intonaatiolla: ”Se on känsä!” Sitten hän jatkoi: ”Se pitää jäädyttää ja ottaa pois. Eipä siinä sen kummempaa sitten.”

caleb-woods-328840.jpg

Lääkäri käytti hyvin mutkatonta ja yksiselitteistä arkitason kieltä. Hän ei puhunut minulle esimerkiksi näin – sinänsä ymmärrettävästi muuta kuitenkin hieman hienostellen:

”Juu, kyllä tämä on känsä, koska siinä voi nähdä näitä sisäkkäisiä renkaita känsän varsinaisen sydämen ympärillä. Mahdollisesti jalan virheasento on saanut aikaan tämän infektion.”

Mutkattomasta puhetyylistä huolimatta en hetkeäkään epäillyt, etteikö minua hoitanut lääkäri olisi oman alansa asiantuntija. Pystyin päättelemään ammattitaidon jo tilanteesta: hänellä tuskin olisi vastaanottoa ison ketjun toimipaikassa, jos hän ei tuntisi selän anatomiaa ja tunnistaisi jalan kovettumia.

Mutta ehkä ennen kaikkea asiantunteva vaikutelma välittyi nimenomaan siitä, että hän ei korostanut sitä lainkaan.

rita-morais-108397.jpg

Voisiko ajatusta soveltaa asiantuntijatyöhön laajemminkin? Voisiko ajatella, että alansa paras asiantuntija onkin se, joka pystyy kielenkäytössään asettumaan ihan tavallisten ihmisten tasolle?

Lääkärin selkeä ja mutkaton vuorovaikutustyyli antoi minulle oudon levollisen ja varman olon: ”Turhaan huolehdin, että välilevyni olisi hajalla! Kaikki kyllä järjestyy! Elämä voittaa!”

Ehkä asiantuntijoiden työn tärkein tehtävä onkin saada ihmiset uskomaan siihen, että asiat kyllä järjestyvät. Tuon tehtävän hoitaminen on varmasti helpointa, jos työn fokuksessa ei ole oma oppineisuus vaan kohderyhmien tarpeet ja heidän elämänsä parantaminen tai helpottaminen.

PS Blogiin on luvassa muutoksia tänä keväänä: nimi muuttuu, konseptia kehitetään ja remmiin hyppää kielenhuoltaja-viestijäkollegani Nina. Pysykää mukana!

Siedätyshoitoa

Olen ottanut tänä kesänä haltuun uuden somekanavan: perustin Snapchat-tilin, jonne lataan pieniä videonpätkiä arjestani ja hassusti muokattuja kuvia itsestäni. Videoiden aiheina ovat olleet muun muassa juurileivän valmistus, kissan palloleikki, snäppi-sanan merkitykset (siitä blogissa myöhemmin) ja uudet Birkenstockit.

Keräsin rohkeutta aika kauan, ennen kuin uskalsin julkaista Snapchatissa mitään. Koen nimittäin olevani eniten kotonani teksteissä, en niinkään videoissa. Olen toki puhunut tilaisuuksissa, jotka on videoitu, ja tehnyt useita videohaastatteluita, mutta näissäkään tilanteissa en ole kokenut oloani yhtä kotoisaksi kuin muuten vuorovaikutustilanteissa.

Nyt Snapchatin myötä olen ikään kuin päässyt siedättämään itseäni videolla esiintymiseen, ja se on ollut pelkästään hyväksi. Vierastan edelleen videominääni hieman, ja ääneni kuulostaa omasta mielestäni hassun honottavalta, mutta nyt on alkanut tuntua siltä, että se ei haittaa.

Snapchat onkin mielestäni oiva palvelu niin sanotun matalan kynnyksen sisällön jakamiseen. Kuva tai video katoaa viimeistään vuorokauden jälkeen, ja kukaan, joka ei tiedä nimimerkkiäsi, ei pysty näkemään sisältöjäsi. Palvelussa on myös vaikeaa muokata sisältöä yhtä paljon kuin vaikkapa Instagramissa, eikä se ole snäpeissä tarkoituskaan. Snapchatissa voi harjoitella videosisältöjen tekemistä ja hakea omaa tyyliä videolla esiintymiseen.

img_5978

Juttelin tänään töissä kollegani kanssa blogikirjoittamisesta. Näytin hänelle Snapchat-videoitani, minkä jälkeen totesimme, että ehkä vastaavanlainen siedätyskanava tarvittaisiin myös kirjoittamiseen.

Työelämän kirjoittajia kouluttaessani olen huomannut, että aika moni jännittää tekstien julkaisemista esimerkiksi organisaation blogissa. Joskus kirjoittajaa saattavat pelottaa lukijoiden reaktiot tai ikävät kommentit. Moni on toki harjaantuneempi kirjoittamisessa kuin videolla esiintymisessä, koska video on (some)formaattina verraten uusi, mutta tästä huolimatta työelämässä todella moni tekstityöläinenkin saattaa jännittää julkista kirjoittamista. (Usein jännittäminen on turhaa. Minäkin sain taikinansekoitussnäppiini kommentin, jossa luki näin: ”Ihania nää sun leivontasnäpit!”)

Facebookissa päivitystekstit voi rajata pienemmälle joukolle, mutta ne eivät katoa lukijoiden näkyvistä, ellei niitä varta vasten poista. Facebook ei myöskään välttämättä madalla kynnystä julkiseen kirjoittamiseen, koska lukijakunta on lähtökohtaisesti rajattu. Otankin mielelläni vastaan ideoita, mitä kanavaa voisi hyödyntää nopeaan, matalan kynnyksen julkiseen kirjoittamiseen. Voisiko esim. Twitter toimia myös sellaiseen tarkoitukseen?

P.S. Snapchat-käyttäjätunnukseni on niemenlaura, jos juurileivontahommat kiinnostaa.

#Vainkielijutut

Juuh elikkäs blogikirjoittelu kiinnostelee! Toisin sanoen meitsille tuli tarve jatkaa suomen kielen ilmiöistä bloggaamista, vaikka työn puolesta se ei ole enää välttämätöntä toisin kuin aiemmin.

Tässä blogissani aion kirjoitella edelleen samoista (some)kielen muoti-ilmiöistä kuin aiemminkin ja pohtia niiden merkityksiä ja taustoja. Ajattelin kuitenkin myös vähän muuttaa näkökulmaa ja kirjoittaa viestinnästä kielenkäytön näkökulmasta, sillä tätä nykyä työskentelen paitsi kielenhuollon myös viestinnän parissa.

Oikeastaan viestintä on hyvin pitkälle kielenkäyttöä. Ns. mikrotasolla viestinnässä on pitkälti kyse kielellisistä valinnoista. Erityisen tiiviisti viestintä liittyy vaikuttavaan kielenkäyttöön: miten joskus hyvin hienovaraisillakin kielellisillä valinnoilla pyritään vaikuttamaan ihmisten käsityksiin ja jopa maailmankuvaan?

Toisin kuin tämän blogauksen otsikko antaa ymmärtää, blogi ei sisällä siis #vainkielijuttuja vaan myös #viestintäjuttuja.

(Vainjutut-ilmiötä en rupea ruotimaan tässä postauksessa sen enempää, sillä sitä on käsitelty kattavasti jo mm. tässä Vapa Median jutussa.)