Voiko natiiviksi kasvaa?

Kuulun viestintäalan Facebook-ryhmään, jossa käytiin jokin aika sitten keskustelua sanan natiivi merkityksestä.

Keskustelun aloittaja kertoi kiinnittäneensä huomiota seuraavaan Evento-lehden otsikkoon:

Miten opit diginatiiviksi?

rodion-kutsaev-184298.jpg

Huomiota oli kiinnitetty myös myös viestintä- ja markkinointialan työpaikkailmoituksissa vaaditaan nykyään aika usein diginatiivin taitoja.

Keskustelijoiden mukaan syntyperäiseksi oppiminen on aika ”hard corea”. He pohtivat myös, haluavatko organisaatiot tosiaan palkata teini-ikäisiä markkinointitiimiinsä.

_evstratov_-191767.jpg

Keskustelun luettuani jäin pohtimaan natiivi-sanan merkityksen laajentumista.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan natiivin merkitys on ’synnynnäinen, alkuperäinen; syntyperäinen asukas’. Tämän määritelmän mukaan natiiviksi ei voi siis kasvaa vaan sellaiseksi synnytään.

Määritelmä ei myöskään ota kantaa ihmisen taitoihin tai kykyihin vaan ainoastaan syntyperäisyyteen. Varmaan diginatiivillakin on alkujaan viitattu nimenomaan digiaikana 2000-luvulla syntyneisiin.

verena-yunita-yapi-203497

Diginatiivien taidoista on kuitenkin puhuttu ja kirjoitettu viime vuosina paljon. On spekuloitu esimerkiksi sitä, miten heidän osaamisensa muuttaa viestintätapoja ja yhteiskuntaa:

Diginatiivi tulee ja määrittelee medialle uuden laatustandardin
City.fi

Diginatiivit tulevat muuttamaan yrityksiä
M&M

Diginatiivit tulevat – Ovatko pk-yritykset valmiita?
Opinnäytetyö

Tällainen keskustelu on ehkä vienyt fokusta syntyperäisyydestä taitoihin: diginatiivit osaavat hyödyntää uusien medioiden mahdollisuuksia ja digitaalisen viestinnän pelisääntöjä paremmin kuin aiemmat sukupolvet.

Tämä näkökulman muutos on ehkä muuttanut myös diginatiivi-sanan merkitystä: Voivatko myös vanhemmat sukupolvet omaksua samat taidot? Voisivatko he oppia yhtä taitaviksi digitaalisen median hyödyntäjiksi eli diginatiiveiksi?

tim-mossholder-322350.jpg

Tästä merkityksen laajentumisesta huolimatta tuntuu vähän hassulta, että diginatiiveja voivat olla myös aikuiset, jotka ovat kenties kuunnelleet musiikkia C-kasetilta, puhuneet lankapuhelimeen ja katsoneet ohjelmia putkitelkkarista.

Vaikka aikuiset olisivat yhtä taitavia kuin nuorempansa, olisi järkevämpää unohtaa natiivius ja keskittyä esimerkiksi työpaikkailmoituksissa määrittelemään tarkemmin, mitä taitoja hakijoilta todella odotetaan.

Mainokset

Tekstimaailmasta osattomat

Helsingin Sanomat uutisoi eilen sunnuntaina 1. lokakuuta suomalaisnuorten lukutaidon heikentymisestä: jutun mukaan peruskoulusta valmistuu vuosittain 6 000 nuorta, joiden luku- ja kirjoitustaito on niin heikko, että he eivät selviä arjen tilanteista. Joukko on peräti 11 prosenttia ikäluokasta.

drew-coffman-98466

Jutussa haastateltujen opettajien mukaan yksi syy näiden nuorten heikoille tekstitaidoille on sosiaalinen media, jonka fragmentaariset kirjoitustavat ovat vaikuttaneet nuorten vamiuksiin ymmärtää pidempiä tekstejä ja hahmottaa tekstilajien eroja.

Sosiaalista mediaa syytetään paljosta, mutta en usko, että tässäkään tapauksessa se on ongelman ydin. Sen sijaan luulen ongelman liittyvän siihen, että osa nuorista ei altistu välttämättä enää juurikaan muille teksteille kuin someviesteille. Ja tämän luulen taas liittyvän rakenteelliseen eriarvoistumiseen ja osattomuuteen.

Artikkelissa esiintyvien asiantuntijoiden mukaan lukutaidossa on tapahtunut eriarvoistumiskehitystä, ja ääripäät ovat jo kaukana toisistaan: parhaat ovat entistä parempia ja samaan aikaan heikoimpien lukijoiden ja kirjoittajien taidot heikentyvät entisestään.

Kehitys muistuttaa eriarvoistumiskehitystä yhteiskunnassa laajemminkin: esimerkiksi huono-osaiset jäävät sivuun yhteiskunnallisesta kehityksestä, mikä syventää heidän huono-osaisuuttaan (ks. esim. Ohisalo, Laihiala & Saari 2015: 437).

kazuend-71543

Jäin pohtimaan HS:n jutun luettuani, onkohan heikon lukutaidon kanssa kamppailevien nuorten historiassa ollut myös muita kehityskulkuja, jotka ovat syrjäyttäneet heitä yhteiskunnan ulkopuolelle.

Huono-osaisuuden on todettu siirtyvän sukupolvelta toiselle (ks. esim. THL.fi 2016): esimerkiksi vanhempien koulutustaso ja sosioekonominen asema määrittelevät heidän lastensa kouluttautumista.

Voivatko esimerkiksi heikot sosioekonomiset lähtökohdat tai aiemmissa sukupolvissa alkanut syrjäytymiskehitys vaikuttaa siihen, että nuoret eivät ole elämänsä aikana altistuneet erilaisille teksteille? Voiko olla, että heidän vanhemmillaan ei ole ollut ymmärrystä tai voimavaroja antaa heille riittäviä tekstitaitoja, joita koulussa voitaisiin vahvistaa?

Tällöin nuoret saattavat altistua teksteille vapaa-ajallaan lähinnä sosiaalisessa mediassa, mikä heikentää heidän funktionaalista lukutaitoaan ja sitä kautta osallisuuttaan yhteiskunnassa.

aleksi-tappura-669

Syrjäytymisen ehkäisemisessä ja osallisuuden vahvistamisessa suositellaan usein eri viranomaisten ja palveluntarjoajien yhteistyötä (ks. esim. Eduskunta 2013). Voisiko palvelujärjestelmää kehittää myös peruskoulun suuntaan ja (äidinkielen)opettajien ja sosiaalipalveluiden yhteistyötä vahvistaa entisestään, jotta luku- ja kirjoitustaidottomien nuorten joukko ei ainakaan kasva?

Ainakaan yksin äikänopejen niskoille en tällaisen huolestuttavan kehityksen pysäyttämistä sälyttäisi.

Aiempia ajatuksiani siitä, miten sosiaalinen media vaikuttaa suomen kieleen:
Nyt.fi 30.6.2016
Yle 23.10.2015
Nyt.fi 2.10.2014

Kolme ajatusta: miksi viestintää ei arvosteta organisaatiossa?

”Siis onhan tämä taloushallinto nyt ihan eri tavalla tärkeää kuin esimerkiksi viestintä.”

Näin sain kuulla erään yhdistyksen vastuuhenkilöiden kokouksessa, jossa pohdittiin osanottajien vastuita ja sitä, mihin tulevaisuudessa kannattaa panostaa.

Viestinnästä vastanneena koin, että sain naamalleni märän ja likaisen rätin. Toisaalta lausahdus ei yllättänyt mitenkään erityisesti.

Vaikka monessa organisaatiossa jo ymmärretään, että viestinnän tulee olla (liike)toiminnan ytimessä, monilla on ajattelutavoissaan vielä paljon fiksailtavaa. Jäinkin miettimään, mistä tällaiset kommentit kumpuavat.

Alla ajatuksiani:

1. Viestinnän merkitys tukitoimintona ymmärretään väärin.

Monissa organisaatioissa viestintä on tuki- tai palvelutoiminto. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, että viestintätiimiläiset odottaisivat puhelin kourassa juttupyyntöjä tai käyttäisivät työaikansa tiedotteisiin, joiden sisältö kiinnostaa vain organisaation työntekijöitä itseään, jos heitäkään.

On tärkeää ymmärtää, että vaikka viestintä olisi tukitoiminto, sillä on olennainen merkitys organisaation strategisten tavoitteiden toteutumisessa.

Väärin ymmärretty tehtävä näkyy esimerkiksi siinä, että viestinnän osaaja otetaan mukaan prosesseihin ja suunnitteluun liian myöhään, jolloin viestinnästä on vaikeaa saada tavoitteellista ja tehokasta.

Kyse voi olla myös siitä, että viestintätiimi ei itse välttämättä suunnittele toimintaansa strategisesta näkökulmasta. Vaatii aika paljon pokkaa, jotta uskaltaa sanoa ei triviaaleimmille pyynnöille, joilla ei välttämättä ole organisaation tavoitteiden kannalta merkitystä.

Pahimmassa tapauksessa viestintätiimi puuhastelee poteroissaan omien pienten hommiensa parissa eikä ota selvää siitä, miten se voisi tukea organisaatiota saavuttamaan tavoitteensa.

Siitä, nähdäänkö viestintä ydin- vai tukitoimintona, on monia mielipiteitä. Oikeaa vastausta tuskin löytyy, vaan viestinnän rooli kannattanee määritellä suhteessa organisaation tavoitteisiin ja yrityskulttuuriin.

Se, että viestintä määritellään ydintoiminnoksi, voi joissain tapauksissa auttaa hyödyntämään sitä tehokkaammin strategisessa tekemisessä.

2. Organisaatioviestintä nähdään tiedottamisena.

Toinen syy yllä olevien kaltaisille käsityksille voi olla se, että viestinnän kenttä ja työnkuva nähdään varsin kapeana: viestinnän ajatellaan olevan tiedottamista.

Kanavien moninaistuminen on toki vienyt viestinnän roolia poispäin yksisuuntaisesta tiedottamisesta. Mutta kyse ei mielestäni ole vain kanavista vaan tehtävän muutoksesta laajemmin: Voisiko viestinnän työ olla yhä vahvemmin yhteiskunnan ja maailman muutosten nuuskimista? Voisiko sen tehtävänä olla seurata, mitkä ovat ne tulevaisuuden isot ulostulot, joita organisaation kannattaa tehdä, jotta se tarjoaa myös tulevaisuudessa arvoa asiakkailleen ja vahvistaa profiiliaan?

Viestintä siis osallistuu organisaation visiotyöhön eikä vain toteuta johdon ennalta määrittelemiä tavoitteita.

3. Viestinnän ei ajatella vaativan erityistä asiantuntemusta.

Olen viisivuotisen viestinnän alan urani aikana joutunut avaamaan aika paljon sitä, mitä kaikkea työhöni kuuluu ja millaista osaamista siinä tarvitaan.

Viestinnän näkyvimmät tuotokset, kuten tiedotteet ja somepäivitykset, ovat teksteinä tuttuja myös muille organisaatiossa työskenteleville.

Ehkä siksi joku saattaa luulla, että viestinnän työ koostuu ainoastaan tästä näkyvästä osasta ja uskoo, että kyllähän hän voisi tuon työn itsekin tehdä.

Niin turhauttavalta kuin se voikin joskus tuntua, mielestäni on tärkeää, että viestinnän ammattilaiset kertovat aktiivisesti, mitä heidän työnsä oikeastaan tarkoittaa, jotta alaa koskevat käsitykset muuttuvat.

Ehkä joskus ollaan tilanteessa, jossa alussa siteeraamani kaltaiset kommentit ovat unohdettua muinaishistoriaa.

PS! Aiheesta on muuten hyvä teksti Viestijöiden blogissa: ”Viestinnän suunnittelu, kehittäminen ja strategisointi muokkaavat vahvasti yrityksen liiketoimintaa ja tulosta. Tapa, jolla viestimme, muuttaa sitä todellisuutta, missä elämme.”

 

Pankkiasiointia makkara kädessä – pop-upin uudet merkitykset

Olemme avanneet pop-up-myymälän Helsinkiin!
Ravintolapäivänä kadut täyttyvät pop-up-ravintoloista.
Tapahtumassa esiintyi myös pop-up-bändi.

Pop-up (tai pop up) on tullut jäädäkseen Suomen kieleen ja kulttuuriin (muuallekin kuin keskusteluihin tietokoneen ponnahdusikkunoiden ärsyttävyydestä). Facebookiin kilahtaa kutsuja pop-up-tapahtumiin lähes viikottain. Olen jopa saanut sähköpostiini pankiltani kutsun tulla asioimaan firman uuteen pop-up-konttoriin.

Pop-upista kirjoitettiin kielenhuollon tiedotuslehdessä Kielikellossa jo kuutisen vuotta sitten, vuonna 2011. Tekstissä todetaan, että ilmaus rantautui suomeen suurin piirtein vuonna 2009, kun tiedotusvälineet kertoivat Lontoon tilapäisistä ravintoloista.

Ilmauksessa keskeistä onkin Kielikellon mukaan tilapäisyyden merkitys: ”Kuvaavinta pop-up-ravintoloille on kuitenkin niiden väliaikaisuus, ja ravintoloita onkin meillä kutsuttu tilapäis- tai väliaikaisravintoloiksi.” Lisäksi ilmaukseen liittyy olennaisena osana design ja taide.

Vuoden 2011 jälkeen pop-upin käyttöyhteys ja sitä kautta merkitys tuntuu laajentuneen kahteen suuntaan.

Ensinnäkin pop-up-etuliite saatetaan lisätä sellaistenkin tapahtumien tai projektien nimien eteen, jotka ovat joka tapauksessa tilapäisiä tai väliaikaisia:

1. Tervetuloa hyvinvoinnin pop-up-päivään! Ota hetki aikaa itsellesi.
2. Tässä pop-up-ryhmässä voit ehdottaa ja järjestää yhteistä vapaa-ajan tekemistä työryhmällemme!
3. Tuotamme pop-up-tapahtumia avaimet käteen -periaatteella.

Pop-up ei tuo tällaisiin nimiin tai nimityksiin tilapäisyyden merkitystä. Esimerkiksi tapahtumathan harvoin ovat pysyvää toimintaa, vaan niillä on määritelty alku ja loppu.

Kyse on oltava jostain muusta.

Viittaakohan pop-up pikemminkin johonkin epäviralliseen toimintaan, kuten toisessa esimerkissä? Ensimmäisessä esimerkissä saatetaan puolestaan kutsua osallistujia irrottautumaan pop-upmaisesti arjestaan: osallistujilla on mahdollisuus keskittyä itseensä vähintäänkin tilapäisesti, jos jatkuva arjen hyvinvoinnista huolehtiminen tuntuu vaivalloiselta.

Toiseksi ilmauksen käyttöala on laajentunut: pop-upia ei käytetä enää ainoastaan designin ja taiteen aloilla, vaan ilmaus on levinnyt myös luovien alojen ulkopuolelle, esimerkiksi talouteen.

Pop-up tuntuukin olevan lähes kaikenlaisten organisaatioiden tapa brändätä toimintaansa kiinnostavammaksi, spontaanimmaksi ja nuorekkaammaksi.

Esimerkiksi pankin kutsussa minua ei houkuteltu pop-up-konttoriin ainoastaan hoitamaan asuntolaina-asioitani, vaan kerrankin minulla oli mahdollisuus tehdä se ”ilman otsaryppyjä”, paikallisen makkaratehtaan herkkuja DJ:n rytmien tahdissa nautiskellen.

Ehkä pop-upin ydin onkin siinä, että se hämärtää institutionaalisen ja arkisen toiminnan rajaa ja sitä kautta tekee ihmisten arjesta kaikkine kuivakoine asiointitilanteineen hieman nautinnollisempaa.

Muutos muuttaa maailmaa ja muita Twitter-latteuksia

Twitteristä näkee heti, milloin Suomessa on meneillään bisnes- tai digitalist-alan tapahtuma. Ainakin oma feedini täyttyy tämänkaltaisista päivityksistä, joissa usein siteerataan tapahtuman puhujia:

Maailmassa ei ole muuta pysyvää kuin muutos.
Digitalisaatio muuttaa liiketoimintaa.
Kun asenne on kohdillaan, syntyy tulosta.
Parasta mahdollista markkinointia on tuotteen ja asiakaskokemuksen kehittäminen.
Asiakkaan huomioiminen on uusi musta.
Ole erilainen, ajattele isosti ja toteuta omaa strategiaasi.
Elämme maailmassa, jossa mobiili ratkaisee.
Sisältö on kuningas.

Ylimalkaista, eikö? Itse puheenvuoro on saattanut olla hyvinkin oivaltava ja käytännönläheinen, mutta kun siitä erottaa yksittäisen ajatuksen ja tiivistää sen 140 merkkiin, lopputuloksena on lukijoille jo ennalta tuttu pointti ja latteus.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Latteaa vaikutelmaa korostaa entisestään se, että kymmenet tai sadat käyttäjät twiittaavat saman ajatuksen samaan aikaan. Tällaisia twiittejä myös ironisoidaan, eli ne herättävät reaktioita. Esimerkiksi Antti Arnkil twiittasi tänään näin:

Internet tulee edelleen muuttamaan maailmaa, ja innovaatiot luovat mahdollisuuksia liiketoiminnalle. #NBForum2016

Olen miettinyt, mikä tällaisten tapahtumatwiittien funktio on? Mitä ne oikeastaan antavat kirjoittajalle ja lukijalle? Eikö kannattaisi vain keskittyä puheen seuraamiseen ja tehdä kiinnostavimmista ajatuksista jälkikäteen vaikkapa blogiteksti?

photo-1452729993845-01c294f3f913.jpeg

Livetwiittailen itsekin satunnaisesti esimerkiksi digitalist-seminaareissa. Käytän niissä Twitteriä ikään kuin muistiinpanojen tekemiseen. Olen halunnut harjoitella sanottavan tiivistämistä, ja lisäksi olen ajatellut, että parhaimmillaan joku toinenkin voi saada muistiinpanoistani ajatuksia ja ideoita. Käytännössä twiiteistäni ovat kuitenkin tykänneet ja niitä ovat jakaneet ennen muuta ne, jotka ovat itsekin olleet paikalla ja kuulleet koko puheenvuoron. Voi siis olla, että ulkopuoliset lukijat eivät ole saaneet ajatuksesta kiinni, koska he eivät tunne kontekstia. Ehkäpä yksi funktio onkin ryhmähengen nostatus myös somen puolella ja puheenvuorojen fiilistely osallistujien kesken.

Lisäksi uskon, että tällaisella livetwiittailulla on jonkinlaisia yhtymäkohtia oman asiantuntijuuden tai ns. henkilöbrändin rakentamiseen. Twiittailemalla kirjoittaja halunnee viestittää, että hän on yksi niistä tyypeistä, jotka käyvät tällaisissa tapahtumissa ja jotka ovat tämän alan asiantuntijoita. Twiittailu toimii siis oman itsen kategorisoinnin keinona. Tätä tulkintaa tukevat päivitykset, joissa kirjoittaja antaa ymmärtää, että hän ei tällä kertaa päässyt tapahtumaan mutta kuuluu silti siihen skeneen, joka näissä tapahtumissa käy:

Harmillista, että #NBForum jäi väliin tänä vuonna. Ehkäpä ensi vuonna?

Ehkä tällaisissa itsestäänselvyyksiä toistelevissa twiiteissä se sisältö ei olekaan se kuningas. Toisaalta se ei haittaa: päivitykset osoittavat, että sosiaalisen median keskusteluissa luodaan sosiaalisia merkityksiä ja tyypittelyitä sekä rakennetaan identiteettejä ja tyylejä aivan kuten muissakin arjen vuorovaikutustilanteissa.

Siedätyshoitoa

Olen ottanut tänä kesänä haltuun uuden somekanavan: perustin Snapchat-tilin, jonne lataan pieniä videonpätkiä arjestani ja hassusti muokattuja kuvia itsestäni. Videoiden aiheina ovat olleet muun muassa juurileivän valmistus, kissan palloleikki, snäppi-sanan merkitykset (siitä blogissa myöhemmin) ja uudet Birkenstockit.

Keräsin rohkeutta aika kauan, ennen kuin uskalsin julkaista Snapchatissa mitään. Koen nimittäin olevani eniten kotonani teksteissä, en niinkään videoissa. Olen toki puhunut tilaisuuksissa, jotka on videoitu, ja tehnyt useita videohaastatteluita, mutta näissäkään tilanteissa en ole kokenut oloani yhtä kotoisaksi kuin muuten vuorovaikutustilanteissa.

Nyt Snapchatin myötä olen ikään kuin päässyt siedättämään itseäni videolla esiintymiseen, ja se on ollut pelkästään hyväksi. Vierastan edelleen videominääni hieman, ja ääneni kuulostaa omasta mielestäni hassun honottavalta, mutta nyt on alkanut tuntua siltä, että se ei haittaa.

Snapchat onkin mielestäni oiva palvelu niin sanotun matalan kynnyksen sisällön jakamiseen. Kuva tai video katoaa viimeistään vuorokauden jälkeen, ja kukaan, joka ei tiedä nimimerkkiäsi, ei pysty näkemään sisältöjäsi. Palvelussa on myös vaikeaa muokata sisältöä yhtä paljon kuin vaikkapa Instagramissa, eikä se ole snäpeissä tarkoituskaan. Snapchatissa voi harjoitella videosisältöjen tekemistä ja hakea omaa tyyliä videolla esiintymiseen.

img_5978

Juttelin tänään töissä kollegani kanssa blogikirjoittamisesta. Näytin hänelle Snapchat-videoitani, minkä jälkeen totesimme, että ehkä vastaavanlainen siedätyskanava tarvittaisiin myös kirjoittamiseen.

Työelämän kirjoittajia kouluttaessani olen huomannut, että aika moni jännittää tekstien julkaisemista esimerkiksi organisaation blogissa. Joskus kirjoittajaa saattavat pelottaa lukijoiden reaktiot tai ikävät kommentit. Moni on toki harjaantuneempi kirjoittamisessa kuin videolla esiintymisessä, koska video on (some)formaattina verraten uusi, mutta tästä huolimatta työelämässä todella moni tekstityöläinenkin saattaa jännittää julkista kirjoittamista. (Usein jännittäminen on turhaa. Minäkin sain taikinansekoitussnäppiini kommentin, jossa luki näin: ”Ihania nää sun leivontasnäpit!”)

Facebookissa päivitystekstit voi rajata pienemmälle joukolle, mutta ne eivät katoa lukijoiden näkyvistä, ellei niitä varta vasten poista. Facebook ei myöskään välttämättä madalla kynnystä julkiseen kirjoittamiseen, koska lukijakunta on lähtökohtaisesti rajattu. Otankin mielelläni vastaan ideoita, mitä kanavaa voisi hyödyntää nopeaan, matalan kynnyksen julkiseen kirjoittamiseen. Voisiko esim. Twitter toimia myös sellaiseen tarkoitukseen?

P.S. Snapchat-käyttäjätunnukseni on niemenlaura, jos juurileivontahommat kiinnostaa.

Haastatteluja ja kohtaamisia

Olen viime viikkoina päässyt työssäni tapaamaan ja haastattelemaan lukuisia kiinnostavia ja viisaita ihmisiä. Toisaalta olen ollut kerran itse haastateltavana.

Haastattelutilanteen jälkeen on jäänyt usein mukavan lämmin ja juureva olo. On tuntunut, että haastattelija ja haastateltava ovat aidosti kohdanneet; kyseessä ei ole ollut ainoastaan institutionaalinen kysymys–vastaus-haastattelutilanne vaan jollain tapaa syvällisempi vuorovaikutuskohtaaminen.

photo-1464230299026-f276f3c3db15

Kokemus on ollut usein molemminpuolinen: esimerkiksi minua haastatellut toimittaja fiilisteli, miten hienoa on tavata kiinnostavia ihmisiä – ei vain haastateltavia – ja jakaa heidän kanssaan asioita. Yksi haastateltavani puolestaan totesi haastattelun lopuksi, miten paljon hän on oppinut keskustelumme aikana.

Olen miettinyt, mikä luo haastattelutilanteessa kokemuksen siitä, että tilanteen osallistujat kohtaavat. Luulen, että vastaus liittyy tilanteen osallistujarooleihin ja vuorovaikutuksen symmetrisyyteen.

Huomasin haastateltavana ollessani, että minua haastatellut toimittaja ei ainoastaan esittänyt minulle kysymyksiä vaan kertoi pieniä aiheeseen liittyviä anekdootteja itsestään. Haastattelijan rooliin ei siis kuulunut ainoastaan kysymysten kysyminen, vaan hän esitti myös omia kannanottojaan ja kertoi kokemuksistaan. Siksi minulle tuli olo, että en ole kuulusteltavana, ja koin oloni alusta asti rennoksi: vuorovaikutustilanne ei tuntunut haastattelulta vaan tutulta, arkiselta jutustelulta, jossa on kaksi tasavertaista osapuolta.

Haastattelija–haastateltava-roolit eivät siis yksiselitteisesti määrittäneet vuorovaikutuksen etenemistä, vaikka toinen meistä teki muistiinpanoja ja keskustelumme tuloksena oli lehtiartikkeli.

photo-1422479763403-3aa672b25e0e

Kokeilin samaa keinoa itse, kun olin haastattelijan roolissa, ja huomasin, että pääsin sitä noudattamalla paljon paremmin kiinni siihen, millainen ihminen haastateltava oikeasti on ja mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä. Silloin myös artikkelista tuli melko vähällä vaivalla hyvä.

Haastattelijan tehtävä ei siis ole ainoastaan esittää kysymyksiä, tai edes esittää niitä oikeita kysymyksiä, vaan saada haastateltava luottamaan häneen sekä vaikuttaa omalla vuorovaikutuksellaan tilanteen ilmapiiriin. Ainakin näissä viime viikkojen haastattelutilanteissa tämä on onnistunut niin, että haastateltava on antanut tilanteeseen jotain itsestään.

(J.K. Muistan kyllä myös aivan ensimmäiset juttukeikkani, joiden nauhoituksia kuuntelin jälkikäteen posket punaisena: olin esittänyt haastateltavalle kysymyksen, antanut hänen vastata lyhyesti, ja paasannut sen jälkeen minuuttikaupalla omista mielipiteistäni. Ei näin! On tärkeää antaa haastateltavan sanoittaa ajatuksensa itse eikä tulkita niitä tilanteessa liikaa, koska silloin haastateltavan oma ääni ei pääse lainkaan kuuluviin.)