Pankkiasiointia makkara kädessä – pop-upin uudet merkitykset

Olemme avanneet pop-up-myymälän Helsinkiin!
Ravintolapäivänä kadut täyttyvät pop-up-ravintoloista.
Tapahtumassa esiintyi myös pop-up-bändi.

Pop-up (tai pop up) on tullut jäädäkseen Suomen kieleen ja kulttuuriin (muuallekin kuin keskusteluihin tietokoneen ponnahdusikkunoiden ärsyttävyydestä). Facebookiin kilahtaa kutsuja pop-up-tapahtumiin lähes viikottain. Olen jopa saanut sähköpostiini pankiltani kutsun tulla asioimaan firman uuteen pop-up-konttoriin.

Pop-upista kirjoitettiin kielenhuollon tiedotuslehdessä Kielikellossa jo kuutisen vuotta sitten, vuonna 2011. Tekstissä todetaan, että ilmaus rantautui suomeen suurin piirtein vuonna 2009, kun tiedotusvälineet kertoivat Lontoon tilapäisistä ravintoloista.

Ilmauksessa keskeistä onkin Kielikellon mukaan tilapäisyyden merkitys: ”Kuvaavinta pop-up-ravintoloille on kuitenkin niiden väliaikaisuus, ja ravintoloita onkin meillä kutsuttu tilapäis- tai väliaikaisravintoloiksi.” Lisäksi ilmaukseen liittyy olennaisena osana design ja taide.

Vuoden 2011 jälkeen pop-upin käyttöyhteys ja sitä kautta merkitys tuntuu laajentuneen kahteen suuntaan.

Ensinnäkin pop-up-etuliite saatetaan lisätä sellaistenkin tapahtumien tai projektien nimien eteen, jotka ovat joka tapauksessa tilapäisiä tai väliaikaisia:

1. Tervetuloa hyvinvoinnin pop-up-päivään! Ota hetki aikaa itsellesi.
2. Tässä pop-up-ryhmässä voit ehdottaa ja järjestää yhteistä vapaa-ajan tekemistä työryhmällemme!
3. Tuotamme pop-up-tapahtumia avaimet käteen -periaatteella.

Pop-up ei tuo tällaisiin nimiin tai nimityksiin tilapäisyyden merkitystä. Esimerkiksi tapahtumathan harvoin ovat pysyvää toimintaa, vaan niillä on määritelty alku ja loppu.

Kyse on oltava jostain muusta.

Viittaakohan pop-up pikemminkin johonkin epäviralliseen toimintaan, kuten toisessa esimerkissä? Ensimmäisessä esimerkissä saatetaan puolestaan kutsua osallistujia irrottautumaan pop-upmaisesti arjestaan: osallistujilla on mahdollisuus keskittyä itseensä vähintäänkin tilapäisesti, jos jatkuva arjen hyvinvoinnista huolehtiminen tuntuu vaivalloiselta.

Toiseksi ilmauksen käyttöala on laajentunut: pop-upia ei käytetä enää ainoastaan designin ja taiteen aloilla, vaan ilmaus on levinnyt myös luovien alojen ulkopuolelle, esimerkiksi talouteen.

Pop-up tuntuukin olevan lähes kaikenlaisten organisaatioiden tapa brändätä toimintaansa kiinnostavammaksi, spontaanimmaksi ja nuorekkaammaksi.

Esimerkiksi pankin kutsussa minua ei houkuteltu pop-up-konttoriin ainoastaan hoitamaan asuntolaina-asioitani, vaan kerrankin minulla oli mahdollisuus tehdä se ”ilman otsaryppyjä”, paikallisen makkaratehtaan herkkuja DJ:n rytmien tahdissa nautiskellen.

Ehkä pop-upin ydin onkin siinä, että se hämärtää institutionaalisen ja arkisen toiminnan rajaa ja sitä kautta tekee ihmisten arjesta kaikkine kuivakoine asiointitilanteineen hieman nautinnollisempaa.

Mainokset

Muutos muuttaa maailmaa ja muita Twitter-latteuksia

Twitteristä näkee heti, milloin Suomessa on meneillään bisnes- tai digitalist-alan tapahtuma. Ainakin oma feedini täyttyy tämänkaltaisista päivityksistä, joissa usein siteerataan tapahtuman puhujia:

Maailmassa ei ole muuta pysyvää kuin muutos.
Digitalisaatio muuttaa liiketoimintaa.
Kun asenne on kohdillaan, syntyy tulosta.
Parasta mahdollista markkinointia on tuotteen ja asiakaskokemuksen kehittäminen.
Asiakkaan huomioiminen on uusi musta.
Ole erilainen, ajattele isosti ja toteuta omaa strategiaasi.
Elämme maailmassa, jossa mobiili ratkaisee.
Sisältö on kuningas.

Ylimalkaista, eikö? Itse puheenvuoro on saattanut olla hyvinkin oivaltava ja käytännönläheinen, mutta kun siitä erottaa yksittäisen ajatuksen ja tiivistää sen 140 merkkiin, lopputuloksena on lukijoille jo ennalta tuttu pointti ja latteus.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Latteaa vaikutelmaa korostaa entisestään se, että kymmenet tai sadat käyttäjät twiittaavat saman ajatuksen samaan aikaan. Tällaisia twiittejä myös ironisoidaan, eli ne herättävät reaktioita. Esimerkiksi Antti Arnkil twiittasi tänään näin:

Internet tulee edelleen muuttamaan maailmaa, ja innovaatiot luovat mahdollisuuksia liiketoiminnalle. #NBForum2016

Olen miettinyt, mikä tällaisten tapahtumatwiittien funktio on? Mitä ne oikeastaan antavat kirjoittajalle ja lukijalle? Eikö kannattaisi vain keskittyä puheen seuraamiseen ja tehdä kiinnostavimmista ajatuksista jälkikäteen vaikkapa blogiteksti?

photo-1452729993845-01c294f3f913.jpeg

Livetwiittailen itsekin satunnaisesti esimerkiksi digitalist-seminaareissa. Käytän niissä Twitteriä ikään kuin muistiinpanojen tekemiseen. Olen halunnut harjoitella sanottavan tiivistämistä, ja lisäksi olen ajatellut, että parhaimmillaan joku toinenkin voi saada muistiinpanoistani ajatuksia ja ideoita. Käytännössä twiiteistäni ovat kuitenkin tykänneet ja niitä ovat jakaneet ennen muuta ne, jotka ovat itsekin olleet paikalla ja kuulleet koko puheenvuoron. Voi siis olla, että ulkopuoliset lukijat eivät ole saaneet ajatuksesta kiinni, koska he eivät tunne kontekstia. Ehkäpä yksi funktio onkin ryhmähengen nostatus myös somen puolella ja puheenvuorojen fiilistely osallistujien kesken.

Lisäksi uskon, että tällaisella livetwiittailulla on jonkinlaisia yhtymäkohtia oman asiantuntijuuden tai ns. henkilöbrändin rakentamiseen. Twiittailemalla kirjoittaja halunnee viestittää, että hän on yksi niistä tyypeistä, jotka käyvät tällaisissa tapahtumissa ja jotka ovat tämän alan asiantuntijoita. Twiittailu toimii siis oman itsen kategorisoinnin keinona. Tätä tulkintaa tukevat päivitykset, joissa kirjoittaja antaa ymmärtää, että hän ei tällä kertaa päässyt tapahtumaan mutta kuuluu silti siihen skeneen, joka näissä tapahtumissa käy:

Harmillista, että #NBForum jäi väliin tänä vuonna. Ehkäpä ensi vuonna?

Ehkä tällaisissa itsestäänselvyyksiä toistelevissa twiiteissä se sisältö ei olekaan se kuningas. Toisaalta se ei haittaa: päivitykset osoittavat, että sosiaalisen median keskusteluissa luodaan sosiaalisia merkityksiä ja tyypittelyitä sekä rakennetaan identiteettejä ja tyylejä aivan kuten muissakin arjen vuorovaikutustilanteissa.

Siedätyshoitoa

Olen ottanut tänä kesänä haltuun uuden somekanavan: perustin Snapchat-tilin, jonne lataan pieniä videonpätkiä arjestani ja hassusti muokattuja kuvia itsestäni. Videoiden aiheina ovat olleet muun muassa juurileivän valmistus, kissan palloleikki, snäppi-sanan merkitykset (siitä blogissa myöhemmin) ja uudet Birkenstockit.

Keräsin rohkeutta aika kauan, ennen kuin uskalsin julkaista Snapchatissa mitään. Koen nimittäin olevani eniten kotonani teksteissä, en niinkään videoissa. Olen toki puhunut tilaisuuksissa, jotka on videoitu, ja tehnyt useita videohaastatteluita, mutta näissäkään tilanteissa en ole kokenut oloani yhtä kotoisaksi kuin muuten vuorovaikutustilanteissa.

Nyt Snapchatin myötä olen ikään kuin päässyt siedättämään itseäni videolla esiintymiseen, ja se on ollut pelkästään hyväksi. Vierastan edelleen videominääni hieman, ja ääneni kuulostaa omasta mielestäni hassun honottavalta, mutta nyt on alkanut tuntua siltä, että se ei haittaa.

Snapchat onkin mielestäni oiva palvelu niin sanotun matalan kynnyksen sisällön jakamiseen. Kuva tai video katoaa viimeistään vuorokauden jälkeen, ja kukaan, joka ei tiedä nimimerkkiäsi, ei pysty näkemään sisältöjäsi. Palvelussa on myös vaikeaa muokata sisältöä yhtä paljon kuin vaikkapa Instagramissa, eikä se ole snäpeissä tarkoituskaan. Snapchatissa voi harjoitella videosisältöjen tekemistä ja hakea omaa tyyliä videolla esiintymiseen.

img_5978

Juttelin tänään töissä kollegani kanssa blogikirjoittamisesta. Näytin hänelle Snapchat-videoitani, minkä jälkeen totesimme, että ehkä vastaavanlainen siedätyskanava tarvittaisiin myös kirjoittamiseen.

Työelämän kirjoittajia kouluttaessani olen huomannut, että aika moni jännittää tekstien julkaisemista esimerkiksi organisaation blogissa. Joskus kirjoittajaa saattavat pelottaa lukijoiden reaktiot tai ikävät kommentit. Moni on toki harjaantuneempi kirjoittamisessa kuin videolla esiintymisessä, koska video on (some)formaattina verraten uusi, mutta tästä huolimatta työelämässä todella moni tekstityöläinenkin saattaa jännittää julkista kirjoittamista. (Usein jännittäminen on turhaa. Minäkin sain taikinansekoitussnäppiini kommentin, jossa luki näin: ”Ihania nää sun leivontasnäpit!”)

Facebookissa päivitystekstit voi rajata pienemmälle joukolle, mutta ne eivät katoa lukijoiden näkyvistä, ellei niitä varta vasten poista. Facebook ei myöskään välttämättä madalla kynnystä julkiseen kirjoittamiseen, koska lukijakunta on lähtökohtaisesti rajattu. Otankin mielelläni vastaan ideoita, mitä kanavaa voisi hyödyntää nopeaan, matalan kynnyksen julkiseen kirjoittamiseen. Voisiko esim. Twitter toimia myös sellaiseen tarkoitukseen?

P.S. Snapchat-käyttäjätunnukseni on niemenlaura, jos juurileivontahommat kiinnostaa.

Haastatteluja ja kohtaamisia

Olen viime viikkoina päässyt työssäni tapaamaan ja haastattelemaan lukuisia kiinnostavia ja viisaita ihmisiä. Toisaalta olen ollut kerran itse haastateltavana.

Haastattelutilanteen jälkeen on jäänyt usein mukavan lämmin ja juureva olo. On tuntunut, että haastattelija ja haastateltava ovat aidosti kohdanneet; kyseessä ei ole ollut ainoastaan institutionaalinen kysymys–vastaus-haastattelutilanne vaan jollain tapaa syvällisempi vuorovaikutuskohtaaminen.

photo-1464230299026-f276f3c3db15

Kokemus on ollut usein molemminpuolinen: esimerkiksi minua haastatellut toimittaja fiilisteli, miten hienoa on tavata kiinnostavia ihmisiä – ei vain haastateltavia – ja jakaa heidän kanssaan asioita. Yksi haastateltavani puolestaan totesi haastattelun lopuksi, miten paljon hän on oppinut keskustelumme aikana.

Olen miettinyt, mikä luo haastattelutilanteessa kokemuksen siitä, että tilanteen osallistujat kohtaavat. Luulen, että vastaus liittyy tilanteen osallistujarooleihin ja vuorovaikutuksen symmetrisyyteen.

Huomasin haastateltavana ollessani, että minua haastatellut toimittaja ei ainoastaan esittänyt minulle kysymyksiä vaan kertoi pieniä aiheeseen liittyviä anekdootteja itsestään. Haastattelijan rooliin ei siis kuulunut ainoastaan kysymysten kysyminen, vaan hän esitti myös omia kannanottojaan ja kertoi kokemuksistaan. Siksi minulle tuli olo, että en ole kuulusteltavana, ja koin oloni alusta asti rennoksi: vuorovaikutustilanne ei tuntunut haastattelulta vaan tutulta, arkiselta jutustelulta, jossa on kaksi tasavertaista osapuolta.

Haastattelija–haastateltava-roolit eivät siis yksiselitteisesti määrittäneet vuorovaikutuksen etenemistä, vaikka toinen meistä teki muistiinpanoja ja keskustelumme tuloksena oli lehtiartikkeli.

photo-1422479763403-3aa672b25e0e

Kokeilin samaa keinoa itse, kun olin haastattelijan roolissa, ja huomasin, että pääsin sitä noudattamalla paljon paremmin kiinni siihen, millainen ihminen haastateltava oikeasti on ja mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä. Silloin myös artikkelista tuli melko vähällä vaivalla hyvä.

Haastattelijan tehtävä ei siis ole ainoastaan esittää kysymyksiä, tai edes esittää niitä oikeita kysymyksiä, vaan saada haastateltava luottamaan häneen sekä vaikuttaa omalla vuorovaikutuksellaan tilanteen ilmapiiriin. Ainakin näissä viime viikkojen haastattelutilanteissa tämä on onnistunut niin, että haastateltava on antanut tilanteeseen jotain itsestään.

(J.K. Muistan kyllä myös aivan ensimmäiset juttukeikkani, joiden nauhoituksia kuuntelin jälkikäteen posket punaisena: olin esittänyt haastateltavalle kysymyksen, antanut hänen vastata lyhyesti, ja paasannut sen jälkeen minuuttikaupalla omista mielipiteistäni. Ei näin! On tärkeää antaa haastateltavan sanoittaa ajatuksensa itse eikä tulkita niitä tilanteessa liikaa, koska silloin haastateltavan oma ääni ei pääse lainkaan kuuluviin.)

Laura reagoi Facebook-uudistukseen

Viime viikkoina somessa on keskusteltu paljon Facebookin uusista tykkäysnapeista. Tässä tekstissä en käsittele uusia emojeita vaan reagoida-verbiä, joka alettiin uudistuksen myötä käyttää oikeassa laidassa pyörivässä feedissä. Verbiä käytetään tällaisessa lauseessa:

Maija Meikäläinen reagoi julkaisuun.

Kun näin yllä olevan kaltaisen ilmoituksen feedissäni ensimmäisen kerran, jokin siinä tuntui oudolta. Siispä klikkasin varmimmin ajan tasalla olevaan suomi-suomi-sanakirjaan, Kielitoimiston sanakirjaan (josta muuten julkaistiin päivitys eilen!). Kielitoimiston sanakirjan mukaan reagoida-verbin merkitys on

’vastata ärsykkeeseen; käyttäytyä t. toimia jnk syyn t. tapahtuman johdosta’.

Esimerkkilauseina sana-artikkelissa on toisaalta lauseita, jotka kuvaavat refleksinomaista reaktiota johonkin ärsykkeeseen: Reagoida kipuun liikkeellä. Potilas reagoi lääkkeeseen.

Toisaalta esimerkkeinä on lauseita, jotka kuvaavat ihmisen käyttäytymistä tai toimintaa. Näissä tapauksissa reaktio on oletettavasti voimakas ja reaktion aiheuttaja jollain tapaa järisyttävä tai mullistava: Lehdet reagoivat heti tapahtumaan. Miten hän reagoi ehdotukseesi

c9e42240

Arkipäiväiset ja tavalliset asiat eivät usein ylitä uutiskynnystä lehdistössä (paitsi joskus heinäkuussa). Vastaavasti kukaan tuskin kysyy toiselta, mikä tämän ehdotukseen oli reagoitu, jos ehdotus ei olisi ollut jollain tapaa vakava, tärkeä tai jopa arkaluontoinen. Esimerkiksi lounaspaikan valintaa koskeva keskustelu tuskin olisi tällainen:

”Hei, kysy Riitalta, mennäänkö tänään lounaalle läheiseen pitseriaan.”
”Joo, mä kysyn.”
Viiden minuutin päästä:
”Miten Riitta reagoi ehdotukseesi?”

Oletettavampi kysymys tällaisessa tilanteessa olisi esimerkiksi ”Mitä Riitta kommentoi?”. Reagoida taas sopisi paremmin vaikkapa seuraavanlaiseen keskusteluun:

”Yt:t päätty tänään. Muut meidän osastossa sai pitää työpaikkansa, mutta Merjan työsuhde päättyy.”
”Voi ei! Miten Merja reagoi ilmoitukseen?”

Facebook-kontekstissa, kun ihmiset ottavat emojeilla kantaa toistensa päivityksiin, reagoida-verbi tuntuu samaan aikaan liian kevyeltä ja liian painokkaalta. Tykkäysklikkailu ei ole refleksinomaista tiedostamatonta toimintaa. Toisaalta aika harvoin pelkästään emojeilla käydään keskustelua vakavista asioista, jotka saattavat herättää voimakkaitakin tunteita ja mielipiteitä.

Yhtä Kielitoimiston sanakirjan esimerkkiä en vielä käsitellyt. Se on seuraava:

Nopeasti reagoiva ihminen.

Ehkä sanakirjan seuraavassa päivityksessä esimerkki muutetaan tällaiseksi:

Nopeasti reagoiva somettaja ’henkilö, joka esittää kantansa päivitykseen tykkäysnapilla alle viisi sekuntia julkaisemisen jälkeen’.

Fitnesspizza ja kukkakaalisipsit – miten terveellinen muuttuu herkulliseksi?

Viime torstain Noin viikon uutisissa näytettiin viime aikojen parhaita paloja. Yhtenä aiheena oli rahka ja proteiini ja muun muassa seuraava Me Naisten otsikko:

Vihdoinkin: proteiinijäätelö saapui Suomeen!

Jukka Lindström kommentoi otsikkoa osuvasti: ”Siis mahtavaa, että joku voi tosissaan olla odottanut jäätelöä, joka maistuu toisen syömältä purkalta. Mutta toisaalta: mikä tahansa tuotehan saadaan kuulostamaan odoteltulta, kun otsikossa lukee vihdoinkin. ’Vihdoinkin! Aurajuuston makuiset kondomit saapuivat Suomeen!'”

Tuosta uutispätkästä tuli mieleeni Lily-blogisivustolta lukemani ja paljon keskustelua herättänyt teksti, jossa kirjoittaja ottaa kantaa esimerkiksi lehtikaalisipsit- ja kukkakaalipitsa-nimityksiin. Tekstissä pohditaan, ovatko nämä terveysversiot millään tapaa verrannollisia perinteisiin perunalastuihin tai viljapohjaiseen pitsaan ja voiko niistä siksi käyttää samaa nimitystä.

photo-1464287047163-e0b510b491e9

Kieli on varmasti yksi keino, jonka avulla ihmiset voivat ikään kuin psyykata itseään pitämään jotakin terveellistä ruokaa paljon paremman makuisena kuin se ehkä onkaan. Voi olla, että paahdetut lehtikaalin lehdet maistuvat herkullisemmalta, jos niitä kutsuu lehtikaalisipseiksi – vähän samaan tapaan kuin proteiinijäätelö alkaa tuntua lukijasta hyvältä idealta siksi, että sitä hehkuttava otsikko alkaa sanalla vihdoinkin.

En toki kiistä sitä, etteivätkö jotkut myös ihan aidosti pitäisi lehtikaalista, mutta ainakin minun mielestäni paahdettu lehtikaali kuulostaa sata kertaa ankeammalta kuin lehtikaalisipsit. Paahdetusta lehtikaalista herää ensimmäiseksi mielikuva, että sitä joutuu syömään pakon edessä esimerkiksi painonpudotuksen vuoksi. Lehtikaalisipsit sen sijaan ovat nautinto ja herkku, jonka ihminen voi sallia itselleen esimerkiksi palkintona pitkästä työviikosta – kuitenkin ilman ekstrakaloreiden aiheuttamaa huonoa omaatuntoa.

Sinänsä lehtikaalisipsit on kyllä ihan looginen nimitys: paahdettu lehtikaali muistuttaa suutuntumaltaan hieman sipsejä, ja sitä voi syödä samalla tavalla suolaisena naposteltavana kuin perunalastujakin. Vastaavasti kukkakaalipitsan päälle ladotaan usein samat täytteet kuin vehnäpohjankin päälle ja se paistetaan uunissa samaan tapaan kuin vaikkapa Grandiosa-pakastepitsa.

photo-1464306076886-da185f6a9d05.jpeg

Sen sijaan eräs viime viikolla lukemani fitnessblogimerkintä sai minut lentämään selälleni. Kirjoittaja esitteli keksimänsä mullistavan reseptin: fitnesspizzan, joka kuulemma nuolee linjoja ja joka on sallittu muulloinkin kuin perjantaisin. Myöhemmin tekstistä kävi kuitenkin ilmi, että kyse ei ollut lainkaan pitsasta vaan munakkaasta. Munakas ei muistuttanut pitsaa mitenkään muuten kuin siten, että täytteinä oli tomaattia ja juustoa.

Merkintä oli kirvoittanut monia vihaisia kommentteja: Miten kirjoittaja voi tällä tavalla huijata lukijoitaan ja kutsua munakasta pitsaksi? Mitä yhteistä munakkaalla ja pitsalla muka on?

Minäkin mietin, eikö tuollaisessa tilanteessa voisi vain puhua yksinkertaisemmin esimerkiksi herkkumunakkaasta, joka kuvailisi ruokalajin koostumusta ja makua vähän paremmin. Ilmeisesti fitness-sanan käyttö ruoan nimen edellä kuitenkin oikeuttaa sen, että itse ruokalajista voi käyttää harhaanjohtavaa tai jopa aivan väärää nimitystä. Kirjoittajakin oli vastannut kriittisiin kommentteihin näin: ”Fitness-versiot huijaavat aina vähän.”

Ärsyttää jo etukäteen

Suomen kielen asiantuntijana yritän olla suhtautumatta erilaisiin kielenkäytön ilmiöihin asenteellisesti ja sen sijaan tarkastella niitä kielen variaation ja rikkauden näkökulmasta. Joskus olen jopa ajatellut salaa niin kovin polleasti, että kielestä ärsyyntyvät vain maallikot.

En silti voi sille mitään, että jotkin ilmaukset tai vakiintuneet sanonnat yksinkertaisesti puistattavat, ja muutamat vielä ihan tosi paljon. Asiantuntijakin taitaa siis olla myös maallikko.

Viimeisin minua ärsyttänyt ilmaus on sähköposteissa nykyään jokseenkin paljon käytetty lopputervehdys

Kiitos jo etukäteen.

En oikein tiedä, miksi suhtaudun tuohon tervehdykseen niin kovin kriittisesti. Ehkä olen sitä mieltä, että loppuosa jo etukäteen on tarpeeton. Itse viestihän sisältää vasta pyynnön, johon viestin vastaanottaja ei ole saanut esittää vastausta.

Kävin aiheesta keskustelun myös töissä, ja sain kuulla kollegoiltani, että koko tervehdyksen idea onkin nimenomaan tuo: viestin vastaanottajalle ei esitetä ainoastaan pyyntöä vaan oikeastaan oletus tai vaatimus pyynnön toteuttamisesta. Lopputervehdys on valittu siis taktisesti ja tarkoituksellisesti. Periaatteessa vastaanottajalle esitetään pyyntö, mutta lopputervehdys implikoi, että pyytäjä on ikään kuin niskan päällä ja käytännössä vaihtoehtoja ei ole.

Ehkä joissain tilanteissa tuollainen kielellinen painostaminen (tai miksi sitä haluaakaan kutsua) voi toimiakin. Siitä en ole tosin vieläkään aivan varma, toimisiko samassa tehtävässä myös pelkkä kiitos tai kiitoksin. Ehkä ei ihan?

Tänään yritin kirjoittaa sähköpostini loppuun ”Kiitos jo etukäteen!”, kun reklamoin kahden pesun jälkeen hajonneet jumppatrikoot. Pyörittelin sanoja sähköpostin viesti-ikkunassa, ja yritin ja yritin voittaa kriittisen asenteeni, mutta en pystynyt. Lopulta asiantuntijaminäni päätti viestinsä tylsästi ilmaukseen

Terveisin.

PS Pohdin taannoin Kotus-blogissa, mikä kielessä ärsyttää. Päädyin siihen, että ilmauksen yleistyminen vaikuttaa paljon siihen, että se alkaa herättää negatiivisia tuntemuksia: ”Ärsyttäviä eivät ole välttämättä kielen rakenteet ja ilmaukset sinänsä vaan pikemminkin se, missä yhteyksissä ja kuinka paljon niitä käytetään. Kun uudet ilmaukset ja rakenteet leviävät ja yleistyvät, ne eivät tunnu enää raikkailta vaan kuluneilta ja kliseisiltä. ”